Tosia tarinoita tyhjeneviltä kyliltä

Humppaympyrä on Suvi Rimpiläisen toinen novellikokoelma. Kuva: Suvi Rimpiläisen FB-sivut.

Aika outo olisi sellainen kainuulainen ihminen, joka ei huomaisi ympärillään tyhjeneviä kyliä, hylättyjä huoltoasemia ja tarpeettomiksi käyneitä baareja. Outo olisi sekin, joka ei alkaisi ajatella, miten tässä nyt on näin käynyt. Tai sitä, millaisia tarinoita nuo tyhjät huoneet voisivat kertoa, jos vain saisivat suunsa auki.

Kajaanilainen Suvi Rimpiläinen on selvästi katsellut ympärilleen ja alkanut tuottaa tarinoita noilta tyhjeneviltä kyliltä. Rimpiläisen uusin ja toinen novellikokoelma Humppaympyrä on nimittäin juuri nähnyt päivänvalon.

Tarinat ovat Rimpiläisen uusi aluevaltaus, sillä leipänsä hän hankkii opettamalla musiikkia.

Tämä menee vähän juhlalliseksi, mutten malta olla lainaamaatta varsin monimutkaisesti ajatellutta filosofi Ludvig Wittgensteinia, joka päätyi loppujen lopuksi, tiedä sitten miten, yksinkertaiseen ajatukseen: Siitä, mistä ei voi puhua, pitää vaieta.

Rimpiläisen novelleihin tuota viisautta voi soveltaa, kun vain vaihtaa pari verbiä: Sille, mille ei voi itkeä, voi aina nauraa. Ainakin vähän, mutta hirtehisesti. Sen Rimpiläinen tekee, katselee tyhjeneviä kyliä ja keksii niihin tarinoita, jotka voisivat aivan hyvin olla myös tosia, mutta kirjoittaa ne vinkeästi asentoon, josta lukija löytää varsin mustaa huumoria.

Kannen suunnittelu: Planeetta 9.

                                                                              ***

Humppaympyrä pitää sisällään 21 novellia, joissa sattuu ja tapahtuu. Tarinoiden keskiössä ovat aina ihmiset, joilla ei kaikistellen mene hirveän upeasti, mutta joiden ihmisarvoa Rimpiläinen ei kuitenkaan ala väheksyä. Jos joku pystyy elämään näillä tanhuvilla säällisesti vaikka sitten pottuja vanhaan ruttopeltoon panemalla, niin eikö se vain ole hyvä.

Tai jos joku suunnittelee tyhjiksi jääneisiin tiloihin baaria tai jonkinsortin myymälää tai vaikka sitten käsityötiloja tekijöille, niin eikö joku niin koko ajan tee? Senhän me tiedämme, ettei alkupääomien kerääminen hyviinkään hankkeisiin ole helppoa, jos hyvä hanke sattuu sijaitsemaan tarpeeksi kaukana maalikylistä, paitsi, jos hanke on kummitustalo, jonka koneistaminen onnistuu ihan omin ja naapurin voimin.

Sitä paitsi sellaista ongelmaa ei olekaan, etteikö sen pysty panemaan syrjään saunan ajaksi ja istua olutpullon kanssa alas katselemaan kaunista maailmaa.

                                                                           ***

Rimpiläisen huumori on ehdottoman omanlaistansa. Sangen monessa tarinassa keskushenkilö on mies, usein myös ikääntynyt, mutta sillekin löytyvät perusteet, sillä, niin kuin kirjailija itse sanoi, kun asiaa kysyin, hän on sentään elänyt elämänsä vanhojen ukkojen kanssa.

Onhan Rimpiläisellä toki mukana myös nuorehkoja ihmisiä, vaikkei heitä tosielämän kyliltä enää juuri tapaa, mutta sen verran kuitenkin, että tarinoissa voidaan haaveilla vaikka sitten viraalihiteistä, joista kyliin oikeasti jääneet eivät liene koskaan edes kuulleet.

Rimpiläinen käyttää teksteissään jonkinlaista yleismaalaista murretta, ja se sopii tarinoihin vallan mainiosti. Rakenteeltaan novellit ovat tiiviitä. Tuntuu, että Rimpiläinen on miettinyt erityisen tarkasti niiden vihoviimeisiä lauseita. Kun sellainen on kohdallaan, lukija tuntee aina itsensä mukavalla tavalla yllätetyksi.

Suvi Rimpiläinen: Humppaympyrä. Planeetta 9, 2025. 212 s.