Riippumaton tuumailija

Garbiel García Márquezilta on ilmestynyt postuumisti pienoisromaani Elokuussa nähdään. Kuva: Luis Miguel Palomares. Luin aivan sattumalta peräkkäin kahden kuolleen kirjailijan viimeiset romaanit.    Gabriel García Márquezin postuumin teoksen Elokuussa nähdään etsin käsiini aivan tarkoituksella, sillä Gabo, niin kuin läheiset häntä kutsuvat, on kulkenut mukanani siitä asti, kun syöksyin suin päin Sadan vuoden yksinäisyyteen ja Macondon ikuiseen sateeseen. Paul Austerin nappasin kirjaston uutuuksien hyllystä, sillä olen lukenut Austeria aina silloin tällöin, ja kun Baumgartner kaiken lisäksi on mammutteja kirjoittaneen amerikkalaisen tuotannossa harvinainen parisataasivuinen kirja, se tarttui mukaani kuin itsestään. Tuossa vaiheessa en edes ajatellut, että teoksia voisi jotenkin rinnastaa, mutta niin vain voi. Gabon teos tosin on kirja, jota Gabo kirjoitteli viimeisillä voimillaan ja omaksi ilokseen, eikä koskaan halunnut, että se julkaistaisiin, mutta perinnönjakajat tulivat ...

Juha Hurme on uusimmassa kirjassaan koonnut yhteen teoriat sammosta ja sen olemuksesta. Kuva: Wikimedia Commons. Ei liene sellaista suomalaista, ainakaan Kalevalasta kuullutta, joka ei olisi koskaan törmännyt sampoon. Sehän oli se ihmevekotin, jonka Ilmarinen takoi Pohjolaan naisen saadakseen, mutta jonka Väinämöinen kavereineen kävi varastamassa, kun ymmärsi, millaisen laitteen Ilmarinen oikeasti oli saanut aikaan. Eikä liene sellaista suomalaista, joka ei osaisi jollakin tavalla kuvitella sitä, miten se taottiin ja miltä se mahtoi näyttää, mutta syy siihen on oikeastaan ja pelkästään Akseli Gallen-Kallelan , jonka Kalevala-maalaukset jotenkin auktorisoivat hänen kansallisromanttisen näkemyksensä sammosta.  Kun tähän vielä taotaan päälle Kalle Holmbergin kohdakkoin puolen vuosisadan takainen tv-sarja Rauta-aika , joka asteli visuaalisesti vankasti Gallen-Kallelan siveltimen jäljissä, ei ihme, että niin harva on lopultakin alkanut mietiskellä, mistä puhutaan, kun sammosta puhutaan...

Mika Waltari työpöytänsä ääressä vuonna 1939. Kuva: Viljo Pietinen / Wikimedia Commons. Dosentti Minna Silver on kirjoittanut kirjan nimeltä Sinuhe egyptiläisen maailma arkeologin silmin , josta moni Mika Waltarin Sinuhe egyptiläisen ystävä varmasti nauttii.  Silver seuraa Sinuhen elämää Niilin varren kaislaveneeltä Punaisenmeren rannan karkotuspaikkaan ja kertoo, mikä kaikki Waltarin kuvaamalla matkalla on arkeologisen tiedon perusteella kohdallaan, ja tarkkaa työtähän Waltari on tehnyt, vaikkei koskaan Egyptissä käynytkään. Niin. Kun ei käynyt, niin miten ihmeessä hän osasi kirjoittaa niin tarkasti reilun 4300 vuoden takaisesta Egyptistä, sen kulttuurista, politiikasta ja tavoista? Silverillä on vastaus: lukemalla Egyptiä ja tuota aikaa käsittelevää kirjallisuutta. Toimittamalla teoksia menneestä Egyptistä. Perehtymällä. Tutkimalla. Ja kuvittelemalla. Hannu Raittilalta kysyttiin aikoinaan, kun hänen kirjoittamansa Canal Grande voitti kirjallisuuden Finlandia -palkinnon, josko ...

Anne Applebaum pohtii uusimmassa kirjassaan demokratian pahimpia vihollisia. Kuva: James Kegley. Anne Applebaum on huolissaan maailman tilasta, eikä totisesti turhaan. Uusimmassa kirjassaan Autokratia Oy - diktaattorit, jotka haluavat hallita maailmaa , hän kuvaa kipeän tarkasti sitä, millaisessa vaarassa vapaa ja demokraattinen maailma on. Ja jos Applebaum olisi kirjoittanut kirjansa Donald Trumpin noustua uudelleen valtaan Yhdysvalloissa, kuvaus olisi vieläkin kipeämpi. Applebaumin viesti on lyhyesti tämä: nykyisen Autokratia Oy:n osakkaita ei yhdistä mikään ideologia, sen kummemmin fasismi kuin kommunismikaan, vaan yhteinen pyrkimys saada valtaa, rahaa ja koskemattomuutta. Ai ei vai? Katsotpa itään, länteen tai etelään, esimerkkejä kyllä löytyy. Kirjoitin vähän aikaa sitten Timo Miettisen kirjasta, jossa hän pohti demokratian olemusta aatehistorian valossa. Selväksi kävi vaikkapa se, ettei demokratia ole mikään ihmiskunnan kehityksen välttämätön huipennus, vaan että demokratiaan o...

  Kuunsirppi ja musta kuu. Kupari, huopa ja tuoksu. 2024. Kuva: Seppo Turunen. Me olemme niin tottuneita niihin kuviin ja teoksiin, joita meille aina tarjotaan. Kun renessanssin nerot kuvittivat Raamatun tapahtumia, he sijoittivat kyllä henkilönsä aina toscanalaisiin maisemiin, jotka kurkistivat sieltä jostakin, mutta he eivät koskaan maalanneet pelkkiä maisemia. Vasta 1800-luvulla taiteilijat uskaltautuivat kuvaamaan luontoa, ja sitä kuvattiinkin niin tarkasti kuin vain osattiin. Ei ihme, että kun sitten vaikkapa Ellen Thesleffin (1869-1954) kaltaiset taiteilijat purkivat näkemänsä maisemat värien ja muotojen leikeiksi, katsojat ensin ällistyivät ja sitten ihastuivat. Koko ajan taiteilijat kuitenkin luottivat yleisönsä näköaistiin, vaikka me haistamme, tunnemme, kuulemme ja maistamme. Itse asiassa emme saa näyttelyissä missään tapauksessa edes käyttää muita aistejamme, etteivät taideartefaktit vain menisi pilalle. Unkarilainen ja Suomessa työskentelevä Hilda Kozari (s. 1964) ajat...