Juha Hurmeen vaihtoehtoinen näkemys itämerensuomalaisesta runoudesta kirkastuu kirkastumistaan

Itämerensuomalaisen runouden 3000-vuotista taivalta avaavan kolmiosaisen esityssarjan toisessa osassa näyttämölle nousevat Mika Piispa (vas.), Wenla Reimaluoto, Oona Jama, Juha Hurme, Pekko Käppi ja Eero Enqvist. Kuva: Juha Laukkanen.

Tasan vuosi sitten Juha Hurme toi Kajaanin Runoviikolle ensimmäisen osan itämerensuomalaisen runouden 3000 vuoden historiaa käsittelevästä esityssarjasta. Ilman miehen yhteyttä ikään kuin johdatteli katsojansa ymmärtämään, ettei itämerensuomalainen runous ole jotakin sellaista, jonka merkittävät miehet ovat keksineet, vaikka ovatkin sen ainakin poliittisessa mielessä omineet.

Hurmeen mielestä itämerensuomalainen runous nousee kansasta ja käsittelee asioita ja ilmiöitä juuri sellaisina kuin ne kansalle näyttäytyivät. Nelipolvista, alkusointuista trokeeta vetäessään muinaissuomalainen nainen tai mies paitsi siirsi suullista kirjallisuutta tuleville polville, myös kommentoi ympärillään tapahtuvaa, ja vieläpä niin vahvasti, että valtaa pitävien oli pakko siihen puuttua.

Jos, näin Hurme väittää, vaikkapa Jacobus Finno tai Ericus Erici olisivat saaneet tahtonsa läpi, sinunkin kirjahyllyssäsi olisi tasan kaksi kirjaa, Raamattu ja Kalevala, se Elias Lönnrotin taitavasti kirjoittama, ja - uskokaa tai älkää - kansanrunoista tarpeellisin osin väärentämä.

                                                                      ***

Esityssarjan kakkososan rakenne on täsmälleen samanlainen kuin ykkösen. Hurme johdattelee katsojia tulevien runojen sisälle, mutta myös niiden syntyhistoriaan ja tarkoitusperiin. Sitten näyttelijät Eero Enqvist, Mika Piispa ja Wenla Reimaluoto, jotka muuten ovat kaikki aiempien vuosien Vuoden nuoria lausujia, käyvät runojen kimppuun vimmalla ja voimalla.

Esitystä säestävät Pekko Käpin oivaltavasti säveltämät jouhikkolaulut ja Oona Jaman koreografiat.

Me taidamme luulla, että Elias Lönnrot oli ainoa suomalainen runonkerääjä, vaan eipä todellakaan ollut. Kun nykyiset suomen kielen opiskelijat keräävät opintojensa alkuvaiheessa joko murrenauhoituksia tai paikannimilappuja, 1800-luvulla Karjalan saloilla kuljeksi jos minkälaista tutkijaa, ja jo paljon ennen Eliasta.

M.A. Castren taitaa olla meille tutumpi muista ympyröistä, mutta Vuokkiniemeen hänkin ennätti ja toi vuonna 1839 mukanaan tuntemattoman laulajan esittämän runon nimeltä Väinämöisen tuomio. Tuo laulu on siitä merkillinen, että se sotkee ihastuttavalla tavalla muinasuomalaisen jumalan eli Väinämöisen ja kirkon kansalle tuputtaman uuden eli Jeesuksen.

Mutta älkää luulko, että tämä tarinoiden sekoittaminen olisi jotenkin perisuomalaista ja vain meillä keksittyä. Itse asiassa niin juutalaisuus kuin kristinuskokin ovat uskomusjärjestelmiä, joissa vanhat, monijumalaiset systeemit muuttuivat hitaasti yksijumalaisiksi, kuten Ville Mäkipelto, Juha Pakkala ja Raimo Hakola maanmainiossa kirjassaan Jumalan synty - Isän ja Pojan kätkettu historia osoittavat.

Niin että tässä mielessä meillä ei ainakaan ole pienintäkään syytä minkäänlaiseen alemmuudentuntoon. Samat ovat olleet jekut meikäläistenkin mielissä.

                                                                       ***

Vanhoista teksteistä kuulemme myös Kaarlo Kramsua ja Agricolan jumalaluettelon varsin vauhdikkaana lavashowna, jossa nelipolvinen trokee on Agricolan toiveesta ja toimesta heitetty hiiteen ja tilalle on nostettu suomalaisten suuhun niin kovin huonosti istuva, miksi Hurme sitä nyt sanoi?, loppusoinnillinen kapulamitta tai jotakin sinne päin.

Nimensä esitys nappaa sittemmin kirjankustantajana toimineelta Yrjö Weijolalta, jonka kustantajanimi oli tietysti Weilin. Reilun sadan vuoden takainen Rutapohjan Elias nostaa lavalle sanoisinko asioista välittämättömän Saarijärven Paavon vastakohdan, joka ainakin Weijolan mielestä taisi edustaa keski- ja itäsuomalaista kilvoitteluhengen puutetta parhaimmillaan tai pahimmillaan.

Jos näemme lavalla kolme Vuoden nuorta lausujaa, kuulemme myös kahta aiempaa Suven runoilijaa. Heiltä Hurme on ottanut mukaan mitä ajankohtaisimpia tekstejä, ja tämähän kertoo vain sen, etteivät runot vanhene koskaan.

Paavo Haavikko saa kertoa, millaista on elää rikkaana ja millaista köyhänä ja miten meidän itse kunkin kannattaa suhtautua rahaan. Otteet Sirkka Turkan runosta Impromptu isoisälle, jota ei ollutkaan toivat kuulijat tähän maailman sotaisaan nykyisyyteen. Wenla Reimaluodon tulkinta runosta veti hilpeänkin kuulijansa vakavaksi.

3000 vuotta itämerensuomalaista runoutta - Rutapohjan Elias ja muita rujoja runoja.

Ensiilta Kajaanin Runoviikolla 4.7.2025

Ohjaus: Juha Hurme

Sävellys: Pekko Käppi

Koreografia: Oona Jama

Näyttelijät: Eero Enqvist, joka myös tulkitsi tekstit viittomakielellä, Mika Piispa ja Wenla Reimaluoto

Taiteellinen johtaja: Kirsi-Kaisa Sinisalo

Kolmiosainen esityssarja on Oulu26 kulttuuripääkaupunkivuoden ohjelmistoa. Sarjan kolmas osa Kesoi lintu ja Jurban leddu - loitsuja pahan karkottamiseen saa ensi-iltansa ensi kesän Runoviikolla.