Riippumaton tuumailija

Kirjailija Venla Hiidensalo. Kuva: Otava. Muistan aina, miltä minusta tuntui, kun vuosikymmeniä sitten näin ensimmäisen kerran yhden Tyko Sallisen Mirreistä.   Merkillisten, leveiden ja korkeiden kehysten keskeltä ikään kuin suppilon pohjalta maailmaa katseli nainen, jonka ajatuksista en kerta kaikkiaan saanut mitään selvää. Onnelliseksi häntä ei maalauksen perusteella voinut ainakaan väittää, alistuneeksi pikemminkin, ja paikkansa maalarin mallina hyväksyneenä. Tuossa vaiheessa en osannut innostua maalarista, enkä edes siinä vaiheessa, kun näin Hihhulit , vaikka sen kuvan tarinan ymmärsin erinomaisesti, jos en muuten niin Timo K. Mukan kertoman auttamana. Kun sitten jokunen vuosi sitten luin Tuula Karjalaisen Sallis-elämäkerran (Tammi, 2016), palaset alkoivat kliseisesti sanottuna loksahdella kohdalleen.  Raakojen ja jotenkin alastomien kuvien taustalta paljastui nerona pidetty mies, joka jätti jälkeensä kolme tuhoamaansa naista, ensimmäisen vaimonsa Helmi Vartiaisen ja pari...

Markku Varis: Sivistynyt lehmä. Atrain&Nord, 2020. 222 s. FT, KT Markku Varis on julkaissut esseekokoelman nimeltä Sivistynyt lehmä . Siinä Varis purkaa kahta varsin laajaa ja vaikeata käsitettä, sivistystä ja kulttuuria. Yksimielisyyttä käsitteiden sisällöstä ei ole saavutettu, Varis toteaa, eikä sellaista taida koskaan tapahtua. Silti niin sivistys kuin kulttuurikin ovat asioita, joita kannattaa ja ennen kaikkea pitää pohtia. Alkuun on kerrottava, että tunnen Variksen hyvin. Hän työskenteli vuosikymmeniä sitten muutaman vuoden toimittajana Kainuun Sanomissa . Olemme pitäneet senkin jälkeen tiiviisti yhteyttä, josta kertonee sekin, että julkaisimme aikoinaan toimittaja Aino Suholan kanssa kolmistaan Journalistisen kirjoittamisen perusteet -nimisen journalismin perusoppikirjan. Tuttavuus ei kuitenkaan ole mielestäni este tämän kirjan arvioimiselle, sillä toisaalta tuo muutaman vuosikymmenen ystävyys avaa kirjaa minulle ehkäpä hieman eri kantilta kuin satunnaiselle lukijalle. Mark...

Mikä ilta! Mikä keventävä hetki keskellä yhä pahenevia koronauutisia! Helka-Maria Kinnusen ohjaama, sävelin ja sanoin soiva esitys Näin sopii unohtaa Eeva-Liisa Mannerin runoista on kuin tehty tähän aikaan, tähän koronan runtelemaan, Runoviikonkin syöneeseen eristyksen aikaan. Kun Manner kirjoittaa, kuinka näin sopii unohtaa, hän puhuu tuskasta ja monesta muusta unohtamisen arvoisesta, ja kun Kajaanin kaupunginteatteri sanoo samaa kahdellekymmenelle onnelliselle ensi-ilta-ihmiselle, vuosikymmenet siitä välistä on pyyhitty pois.  Me olemme kuitenkin matkalla kohti kevättä, kohti tuttua järveä, josta hirven kuvajainen katsoo aiheuttajaansa kuin hullua, jossa puut heräävät, ja pilvet. Me voitamme, sillä maailma on lopultakin hyvä ja kaunis, vaikka Näin sopii unohtaa kertoo meille myös muusta.   Näin sopii unohtaa -esityksen toteuttavat Maija Pihlajaoja (vas.) Juho Hannikainen, Antti Hovilainen, Teija Töyry ja Sinikka Isoniemi. Kuva: Ia Samoil.      ...

Lars von Trierin käsikirjoittama ja ohjama elokuva Melancholia sai ensi-iltansa tasan kymmenen vuotta sitten. Aiemminkin von Trieriä teatterin lavalle ohjannut Jari Juutinen on tarttunut von Trierin tekstiin ja dramatisoinut, sovittanut ja ohjannut elokuvan käsikirjoituksesta näytelmän Kajaanin kaupunginteatteriin . Täällä näytelmä sai nimen Melankolia , ja alaotsikon Minä rakastan . Koska Juutisen tulkinta on hänen tulkintansa, unohdetaan Tanskan-Lasse ja hänen elokuvansa ihan kokonaan. Sen verran voin kuitenkin kertoa, ettei Juutinen ole turhaan lähtenyt muuttamaan tarinan tapahtumia, mutta maailmassa on tapahtunut kymmenessä vuodessa niin paljon, että Juutinen saa tulkintaansa mukaan aimo annoksen ajankohtaisuutta. Yksi asia on ja pysyy: Matti Wuori ja Markku Saksa kirjoittivat aikoinaan Titanicin kansituoleista , mutta voi sen suoremminkin sanoa. Me olemme lähempänä maailmanloppua kuin koskaan, mutta sitä kohti mennäänkin sitten komeasti. Toinen ja erittäin tiukasti tähän dystopia...

Kirjoitan tätä tekstiä päivänä, jolloin Joe Biden vannoo virkavalansa ja kun lähes koko maailma odottaa henkeään pidätellen, mitä Donald Trumpin fanaattisimmat kannattajat ovat päivän varalle keksineet. Hetkessä eläjälle tämä päivä ja koko Trumpin virkakausi ovat ehkä vain vaikeasti ymmärrettävä mielipuolisuuden pätkä maailmanhistoriassa, mutta kun eivät ole. Sen todistaa Anne Applebaum loistavassa kirjassaan Demokratian iltahämärä .  Tutkija ja journalisti Anne Applebaum on perehtynyt etenkin itäisen Euroopan historiaan. Hänen tutkimuksensa Punainen nälkä: Stalinin sota Ukrainassa ilmestyi vuonna 2018. Kuva: James Kegley Capitolin valtaus ja Trumpin häpeämätön valehteleminen liittyvät ketjuun maailmanpoliittisia tapahtumia, joilla autoritäärit ovat ennenkin kaapanneet tai ainakin yrittäneet kaapata vallan itselleen aina Ranskan Dreyfus-skandaalista alkaen. Applebaum on tutkija ja toimittaja ja konservatiivi. Hän on syntynyt Yhdysvalloissa. Nyt hän asuu Puolassa, miehensä kotima...

  Jhumpa Lahiri. Kuva: Marco Delogu Ennen kuin aloin lukea kirjoja ammatikseni, tapanani oli perehtyä yhden kiinnostavan kirjailijan koko tuotantoon kerralla. Kun työkseni tuli lukea uutuuskirjoja, jouduin luopumaan tuosta mainiosta tavasta. Nyt olen palannut vanhaan. Marraskuun käytin lukemalla kaikki Finlandia-voittaja Anni Kytömäen kolme laajaa romaania, ja väitän, että kaikkien lukeminen kerralla avasi Kytömäen ajattelutapaa ja kirjailijanluonnetta paremmin kuin yksi kirja kolmessa vuodessa olisi avannut. Kun sitten ystäväni suositteli minulle Lontoossa syntyneen, mutta intialaisista sukujuurista kasvaneen Jhumpa Lahirin uusinta romaania Missä milloinkin , ja kun ihastuin tähän minimalistiseen pienten kertomusten suureen kirjaan, minun oli luettava kaikki muukin, mitä Lahirilta on suomennettu. Siihen menivät joulun pyhät, vaikka esikoisteos Tämä siunattu koti on vielä lukematta. Mitä siis löysin kahlattuani satoja tai paremminkin pari tuhatta sivua Lahirin tarinoita? Vimmaisen...

Kun muutama viikko sitten arvioin Anni Kytömäen Margaritan ja tarjoilin Kytömäelle kirjallisuuden Finlandia-palkintoa , kerroin lukeneeni voittajaromaanin lisäksi sitä edeltäneen Kivitaskun , mutta onnistuneeni ohittamaan Kytömäen ensimmäisen romaanin Kultarinnan . Onneksi Kultarinta oli jo käden ulottuvilla, joten pääsin sen kimppuun heti, mutta jos olisin lukenut sen ennen kuin arvioin Margaritan , arvioni olisi ollut monella tavalla erilainen, ei niin ettenkö edelleenkin ole sitä mieltä, että Margarita kantaa kyllä uljaasti palkintonsa, mutta niin, että Margarita olisi näyttäytynyt Kultarinnan sisarteoksena.  Olisin ymmärtänyt paremmin, mikä kaikki ajaa Kytömäkeä kirjoittamaan 600-sivuisia, järkyttävän tiheitä teoksia.                                                                *** Anna Tulusto haastatteli Ylen Ykkös...