Riippumaton tuumailija

  Elizabeth Stroutilta on suomennettu kuusi romaania, joista viimeisin Voi William! tänä vuonna. Kuva: Leonardo Cendamo. En oikein ymmärrä, miksi niin moni kanssaeläjä haluaa lukea kesäisin vain kevyttä kirjallisuutta, ja miksi he tarkoittavat kevyellä yleensä dekkareita tai trillereitä, joissa tapetaan ihmisiä mitä moninaisimmin tavoin. Onko se muka kevyttä? Toki saatan itsekin ahmaista muutaman kirjallisen dottoressa Paola Brunettin äärimmäisen mielikuvituksellisia keitoksia ja paistoksia, kun hänen miehensä Guido seikkailee Venetsian ylämaailman rikollisten piirissä, mutta toinenkin vaihtoehto on. Tai oikeastaan kaksi. Kesänsä ja vapaa-aikansa voi viettää lukemalla vaikkapa sellaisia maailmankirjallisuuden klassikoita, joihin ei tiiviinä talvikuukausina ehdi syventyä tai sitten voi lukea loistavasti kirjoitettua proosaa aivan oikean tuntuisista ihmisistä, jotka tekevät aivan oikean tuntuisia hölmöyksiä tai jotka ratkaisevat elämänsä umpisolmuja aivan uskomattoman kekseliäästi. Yksi

Unkarilainen kirjailija László Krasnahorkai sai arvostetun Man Booker International -palkinnon vuonna 2015. Kuva: Rafael Montenegro-Fausto. Vuonna 1989 elettiin  Unkarissa, niin kuin toki muuallakin Itä-Euroopassa mielenkiintoisia aikoja. Valtaa jaettiin uudelleen, ja ottajia oli tietysti monia. Tuona vuonna László Krasznahorkai julkaisi kirjan nimeltä Vastarinnan melankolia. Nyt, 33 vuotta myöhemmin, se on ilmestynyt Minnamari Pitkäsen suomentamana. Tässä tapauksessa suomentajan nimi on syytä mainita välittömästi kirjailijan nimen jälkeen, sillä Vastarinnan melankolian suomentaminen on valtava urakka, sillä romaanin lukeminenkaan ei ole niitä maailman helpoimpia. Niin. Vastarannan melankoliaa on välillä todella uuvuttava lukea. Itsekin meinasin jättää sen kesken lukuisia kertoja, mutta sen sijaan, että olisin siirtynyt lukemaan tämän lukemiseen uponneen ajan ajaksi vaikkapa seitsemän dekkaria, jatkoin sinnillä, ja tunsin lopulta tulleeni palkituksi. Krazsnahorkai kirjoittaa nimittä