Kevyen ei tarvitse olla aivotonta

 

Elizabeth Stroutilta on suomennettu kuusi romaania, joista viimeisin Voi William! tänä vuonna. Kuva: Leonardo Cendamo.

En oikein ymmärrä, miksi niin moni kanssaeläjä haluaa lukea kesäisin vain kevyttä kirjallisuutta, ja miksi he tarkoittavat kevyellä yleensä dekkareita tai trillereitä, joissa tapetaan ihmisiä mitä moninaisimmin tavoin. Onko se muka kevyttä?

Toki saatan itsekin ahmaista muutaman kirjallisen dottoressa Paola Brunettin äärimmäisen mielikuvituksellisia keitoksia ja paistoksia, kun hänen miehensä Guido seikkailee Venetsian ylämaailman rikollisten piirissä, mutta toinenkin vaihtoehto on. Tai oikeastaan kaksi.

Kesänsä ja vapaa-aikansa voi viettää lukemalla vaikkapa sellaisia maailmankirjallisuuden klassikoita, joihin ei tiiviinä talvikuukausina ehdi syventyä tai sitten voi lukea loistavasti kirjoitettua proosaa aivan oikean tuntuisista ihmisistä, jotka tekevät aivan oikean tuntuisia hölmöyksiä tai jotka ratkaisevat elämänsä umpisolmuja aivan uskomattoman kekseliäästi.

Yksi parhaista esimerkeistä jälkimmäisistä on Elilzabeth Stroutin kirjailijaksi varttuvan Lucy Bartonin ympärille luoma maailma. Samalla, kun Strout kertoo meille Lucyn tiestä vihonviimeisestä lapsuudenajan mörskästä tunnetuksi kirjailijaksi, hän kertoo pienen paikkakunnan asioista ja ihmisistä sellaisella lämmöllä, että sitä tapaa harvoin. Jopa monimutkaisen ja äkkiväärän opettajan, Olive Kitteridgen elämän vaiheita ahmii ihan ilokseen.

 

                                                        ***

Uusin Elizabeth Strout -suomennos Voi William! kertoo ajasta, kun Lucy Barton ja monet muut hänen ystävänsä ja tuttavansa ovat järjestelleet nuoruuden  unelmien elämän moneen kertaan uudelleen. Lucykin on eronnut Williamista, jota kiinnostivat heidän avioliittonsa aikana muutkin naiset, mutta ystävinä Lucy ja William ovat pysyneet, eivätkä vähiten kahden yhteisen tyttären takia.

Tällä kertaa Lucy joutuu paitsi tarjoamaan olkapäänsä entiselle miehelleen, jonka viimeisinkin vaimo on jättänyt, myös tukemaan tätä ottamaan selvää edesmenneen äitinsä nuoruudesta ja ennestään tuntemattomasta sisarpuolesta.

Niinpä tarinan sankaripari pui paitsi omia kokemuksiaan, pettymyksiään ja onnensa aiheita, lähtee matkalle nähdäkseen paitsi Williamin sisarpuolen, myös sen, mistä niin hienoa naista aikuisena esittänyt äitimuori oli kotoisin.

                                                       ***

Kun luokittelin Stroutin ihmissuhde-epiikan kevyeksi, tarkoitin ennen kaikkea tapaa, jolla Strout kirjoittaa, lyhyitä kappaleita ja yksinkertaisia lauseita, ihastuttavia hyppyjä ja mainioita kappaleiden otsikoita: "Äitini näkyjä", "Auktoriteetista" tai "Tämän haluaisin vielä kertoa matkoista", joiden alla Strout selventää lukijalle tapaa, jolla maailmasta ajattelee.

Avioerot, elämän pettymykset, rakastettujen hylkäämiset tai huoli lasten pärjäämisestä maailmassa eivät tietenkään ole kevyitä aiheita.

Sitä paitsi Strout tulee kirjoittaneeksi niin kliseisen kuuloisesta amerikkalaisesta unelmasta, kun hänen sankarinsa ei enää pysty vierailemaan pikkukaupungin kirjastossa ilman, että kirjastonhoitaja pyytää häneltä omistuskirjoitukset kirjastosta löytyviin Lucy Bartonin kirjoittamiin romaaneihin, tai kun hänet ensimmäisen kerran tapaavat ihmiset ovat valmiina oikomaan Lucyn todellisuuden tulkintoja, joita hän on kirjoihinsa tallentanut puhumattakaan ihmisistä, joiden pitäisi omasta mielestään löytyä Lucyn kirjoista, vaan kun eivät vain löydy.

Kun luet kaikki kuusi suomennettua Stroutin romaania niiden ilmestymisjärjestyksessä, pääset matkalle, jota et kadu hetkeäkään.

Elizabeth Strout: Voi William! Suomentanut: Kristiina Rikman. 226 s. Tammi 2022.