Tekstit

Tarinoita maailmasta, josta emme tiedä mitään

Kuva
Nobelin kirjallisuuspalkinnon sai viime vuonna Tansaniassa syntynyt ja englanniksi kirjoittava Abdulrazak Gurnah. Kuva: Marko Taina. Viime vuoden kirjallisuuden Nobel -palkinnon saanut, Tansaniassa syntynyt ja englanniksi kirjoittava Abdulrazak Gurnah vie lukijansa matkalle maailmaan, josta, näin väitän, lukija ei ole koskaan tiennyt mitään. Matkan päämäärä on itäinen Afrikka ensimmäisen maailmansodan ja kolonialismin pahimpien rikosten aikaan. Gurnakin romaani Loppuelämät on muodoltaan perin juurin tuttu tarina kolmesta nuoresta afrikkalaisesta, jotka yrittävät selviytyä maanosan sekoittaneiden siirtomaaisäntien keskinäisissä kiistoissa ja erilaisten heimojen vihamielisyyksissä.  Ilyas pelastaa sisarensa Afiyan raakalaismaisilta kasvattivanhemmiltaan ennen kuin liittyy itse saksalaisten johtamaan, afrikkalaisista koostuvaan sotajoukkoon. Samaisissa porukoissa kiertää myös Hamza, joka pahasti haavoituttuaan löytää tiensä entiseen, mutta täydellisesti muuttuneeseen kotikaupunkiinsa ja

Kesän ehdottomasti riemastuttavin lukukokemus

Kuva
  Bernardine Evaristolta on tähän mennessä suomennettu vain kaksi kirjaa. Kuva: Jennie Scott Aloitetaan vaikkapa GG:stä, Bernardine Evariston Tyttö, nainen, toinen -romaanin (WSOY) valloittavasta yli yhdeksänkymppisestä isoisoäidistä, joka katsoo maailmaa juuri niin avarasti kuin jokaisen toivoisi katsovan, mutta johon taitaa päästä vain pitkän ja antoisan elämän elänyt. GG ei nimittäin häkelly juuri minkäänlaisista tilanteista, ei edes siitä, kun hänen Meganista Morganiksi ja sukupuolettomaksi muuttunut lapsenlapsensa tulee kylään sukupuoltaan korjanneen puolisonsa Bibin kanssa. GG katselee ja kuuntelee nuoria hetken ja tekee heille ehdotuksen: "Sinähän voit vaikka kutsua kaikki sukupuolikaverisi tänne asumaan ja elätte omanlaistanne elämää täällä." Sukupuolikaverisi :) En tiedä, minkä englanninkielisen sanan Kaijamari Sivill on kääntänyt näin, mutta onhan Sivillin käyttämä termi kerrassaan valloittava, mutta niin on koko romaanikin, kesän ainakin tähänastisista riemastutt

Kevyen ei tarvitse olla aivotonta

Kuva
  Elizabeth Stroutilta on suomennettu kuusi romaania, joista viimeisin Voi William! tänä vuonna. Kuva: Leonardo Cendamo. En oikein ymmärrä, miksi niin moni kanssaeläjä haluaa lukea kesäisin vain kevyttä kirjallisuutta, ja miksi he tarkoittavat kevyellä yleensä dekkareita tai trillereitä, joissa tapetaan ihmisiä mitä moninaisimmin tavoin. Onko se muka kevyttä? Toki saatan itsekin ahmaista muutaman kirjallisen dottoressa Paola Brunettin äärimmäisen mielikuvituksellisia keitoksia ja paistoksia, kun hänen miehensä Guido seikkailee Venetsian ylämaailman rikollisten piirissä, mutta toinenkin vaihtoehto on. Tai oikeastaan kaksi. Kesänsä ja vapaa-aikansa voi viettää lukemalla vaikkapa sellaisia maailmankirjallisuuden klassikoita, joihin ei tiiviinä talvikuukausina ehdi syventyä tai sitten voi lukea loistavasti kirjoitettua proosaa aivan oikean tuntuisista ihmisistä, jotka tekevät aivan oikean tuntuisia hölmöyksiä tai jotka ratkaisevat elämänsä umpisolmuja aivan uskomattoman kekseliäästi. Yksi

Krasznahorkai vallan kysymysten ytimessä

Kuva
Unkarilainen kirjailija László Krasnahorkai sai arvostetun Man Booker International -palkinnon vuonna 2015. Kuva: Rafael Montenegro-Fausto. Vuonna 1989 elettiin  Unkarissa, niin kuin toki muuallakin Itä-Euroopassa mielenkiintoisia aikoja. Valtaa jaettiin uudelleen, ja ottajia oli tietysti monia. Tuona vuonna László Krasznahorkai julkaisi kirjan nimeltä Vastarinnan melankolia. Nyt, 33 vuotta myöhemmin, se on ilmestynyt Minnamari Pitkäsen suomentamana. Tässä tapauksessa suomentajan nimi on syytä mainita välittömästi kirjailijan nimen jälkeen, sillä Vastarinnan melankolian suomentaminen on valtava urakka, sillä romaanin lukeminenkaan ei ole niitä maailman helpoimpia. Niin. Vastarannan melankoliaa on välillä todella uuvuttava lukea. Itsekin meinasin jättää sen kesken lukuisia kertoja, mutta sen sijaan, että olisin siirtynyt lukemaan tämän lukemiseen uponneen ajan ajaksi vaikkapa seitsemän dekkaria, jatkoin sinnillä, ja tunsin lopulta tulleeni palkituksi. Krazsnahorkai kirjoittaa nimittä

Ennakkoluulojen kimppuun forum-teatterin keinoin

Kuva
  Henkilöstöpäällikkö Tuulin (Sanna Heikkinen, vas.), hallintopäällikkö Minnan (Heidi Syrjäkari) ja toimistopäällikkö Sampon (Mika Silvennoinen) anonyymi rekrytointi menee tuolileikiksi Kajaanin kaupunginteatterin RomForum-esityksessä. Kuva: Minna Hyvönen. Ajatus on yhtä aikaa hupaisa ja äärimmäisen paljastava. Tässä minä istun Kajaanin kaupunginteatterin ennakkoluuloja käsittelevässä forum-teatteriesityksessä ja pohdin, mitähän tästä mahtaa tulla. Jos tämän osallistavan teatterimuodon tärkein kehittäjä, brasilialainen Augusto Boalia kuulisi ajatukseni, hän varmasti nauraisi partaansa, siis jos hänellä olisi sellainen. Kaupunginteatterin RomForum – Esitys moninaisuuden kohtaamisesta työelämässä toimii nimittäin äärimmäisen hienosti. Yleisö on mukana ja uskaltaa kysyä ja kyseenalaistaa. Lavalle pyydetyt eivät arastele, vaan vetävät roolinsa erinomaisesti, ja – mikä tärkeintä – me emme jää vain kysymään, vaan tarjoamme lopulta myös ratkaisuja näytelmän henkilöiden ongelmiin.      

101 tapaa rikkoa kirjallisuuden kaavoja

Kuva
  101 tapaa tappaa aviomies -kirjan kirjoittajat Sinikka Vuola (vas.) ja Laura Lindstedt. Kuva: Laura Malmivaara. Laura Lindstedtillä ja   Sinikka Vuolalla on varmasti ollut hauskaa, kun he ovat varioineet Alibi-lehdessä julkaistua miehensä tappaneen Anjan tarinaa. Toki 101 tapaa tappaa aviomies on muutakin kuin hupia, kun kirjailijat ja kirjallisuutta tutkineet kirjoittajat ovat kokeilleet, millaisille kielellisille mutkille tuo vuonna 1983 ilmestynyt haastattelu taipuisi. Ja taipuuhan se, yllättävän monelle, sillä näitä mutkia on kirjallisuuden historiassa ja sen tutkimuksessa väännelty jo ennen Yksinollaykköstä , kuten Lindstedt itse kirjaa nimittää. Esipuheessa kirjoittajat perustelevat työtään näin: "Mysteeri ei ole tarinassa, jonka päälinjat lukija tietää jo kirjan alkusivujen jälkeen eli teematarinan luettuaan. Mysteeri on kielessä, kerronnassa ja menetelmällisyydessä, jotka ovat johtaneet meidät tutkimattomille alueille." Selkosuomeksi tämä tarkoittaa sitä, että kuk

Maailmanhistoria aivan uudesta kulmasta

Kuva
    Peter Frankopan. Kuva: Jonathan Ring.   Oletteko koskaan ajatelleet, miten erilaiselta maailma näyttää, jos sitä katsoo toisesta kulmasta kuin mihin on tottunut? Erinomainen esimerkki on maailmankartta, se tuttu soikio, joka pitää sisällään kaikki maat ja mantereet ja jonka keskikohdassa kulkee nollameridiaani eli Greenwichin halkaisema 0-pituuspiiri. Etsikääpä käsiinne sellainen maailmankartta - ja sellaisia siis oikeasti on - jossa koko kuva on käännetty niin, että sen keskellä kulkeekin 180. pituuspiiri. Kartan keskellä on nyt Tyyni valtameri, idässä Amerikan mantereet ja lännessä Kiina naapureineen. Suomi pilkottaa pienenä, juuri erottuvana laikkuna jossakin kartan luoteiskulmassa. Peter Frankopan on tehnyt vähän saman maailmanhistorialle. Hän ei ole ollenkaan tyytyväinen historiaan, jonka pääosassa on ensin Kreikka, sitten Rooma ja erinäisten vaiheiden jälkeen läntinen Eurooppa ja Yhdysvallat. Frankopanin mielestä miltei kaikki tärkeä maailmanhistoriassa tapahtuu toisaalla, mu