Riippumaton tuumailija

Ville-Juhani Sutinen jatkaa matkaansa ajassa ja paikoissa. Uusi maailma -trilogian toinen osa Kiirastulesta vie lukijat Ranskan suuren vallankumouksen aikoihin ja pienelle Karibian saarelle. Kuva: Klaus Welp.   Ville-Juhani Sutinen  jatkaa kirjallista aikamatkaansa uusimmassa romaanissaan  Kiirastulesta . Se on keskimmäinen kolmiosaisesta  Uusi maailma  -kokonaisuudesta, jonka ensimmäisessä osassa, jonka nimi on Paratiisista,  seikkailtiin 1600-luvun puolivälissä niin Ruotsin metsäsuomalaisten parissa kuin Delaware-joen rannalle perustetussa siirtokunta Uudessa Ruotsissa. Nyt Sutinen hyppää runsaat kaksisataa vuotta eteenpäin ja kuljettaa lukijansa Keski-Suomesta aina Karibialle ja siellä Saint-Barthélemyn saarelle, jonka Ruotsi onnistui siirtomaakuumeessaan ostamaan Ranskalta joksikin aikaa. Mitään varsinaista iloa saaresta ei emämaalle koskaan ollut, mutta Tukholmassa pystyttiin kuitenkin tökkäämään sormella karttaan ja sanomaan, että siellä se siirtomaa ...

Villit on vallannut koko vanhan seminaarin rakennuksen ja melkein sen jokaisen luokan. Yhdessä luokassa tanssii Katja Sallinen. Kuva: Minna Hyvönen. Suomen kieli tuntee kolme vertailumuotoa, positiivin, komparatiivin ja superlatiivin. Niistä mikään ei istu  Routa Companyn suurtuotantoon  Villeihin , vaan tarvitsemme vielä ihmeellisintäkin ihmeellisempää ja suurintakin suurempaa. Tarvitsemme hyperlatiivin.  No ajatelkaa itse: ensin tunti kävelyä Kajaanijoen rannassa, jossa erilaiset esiintyjäjoukot yllättävät jatkuvasti. Sitten  Kimmo Pohjonen haitareineen ottamassa kävelijät vastaan Seminaarin Taidekampuksen puistossa. Kampuksen pääportailla  KajjjÄäni  ja kun lopulta pääsemme sisään, huomaamme, että suuren talon kaikki kolme kerrosta ja melkein kaikki tilat ovat täynnä ääntä ja liikettä ja mitä merkillisintä tavaraa. Ohjaaja ja koreografi  Sari Palmgren  tuntuu vetävän viimeisimmässä Kajaanin produktiossaan yhteen kaiken sen, mitä on urallaan op...

Siri Hustvedt ja Paul Auster ehtivät olla yhdessä 43 vuotta. Kuva: Spencer Ostrander. Siri Hustvedt  ja  Paul Auster  olivat kirjailijapariskunta, joka todellakin teki ja näkyi. Kun Auster sitten keväällä 2024 kuoli, Hustvedt ryhtyi surussaan siihen, mitä parhaiten osaa: kirjoittamaan kirjaa miehestään ja heidän yhteisestä 43 vuoden elämästään. Kun käytin otsikossa sanaa ´repaleisesti´, tarkoitin juuri sitä, sillä sellainen kirjasta tuli, repaleinen, asioista toisiin poukkoileva, moniääninen ja mitä erilaisimmista lähteistä ammentava. Mutta juuri tuo repaleisuus tekee Hustvedtin  Haamutarinoista  niin mielenkiintoisen ja koskettavan: rakkaan ihmisen kuolema jättää jälkeenjääneen niin repaleiseen oloon, että kun siitä kirjoittaa, kirjastakin tulee samanlainen ja sellaisenaan rehellinen. Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö kirjailijapariskunta olisi arvostanut toisiaan ja toistensa töitä, ei epäilystäkään siitä, etteikö heidän dyadinsa ollut juuri niin intensiivin...

  Sosiologi Hanna Kuusela pohtii nykypäivän maailmaa Thomas Mannin Taikavuori-romaanin avulla. Kuva: Vastapaino.   Kun aloitin  Riippumaton tuumailija  -blogini vuonna 2019, yksi ensimmäisistä kirjoituksistani koski yhtä ehdotonta lempikirjaani,  Thomas Mannin   Taikavuorta . Kirjoitin, miten hienosti Mann onnistuu kuvaamaan sitä yhtä syvenevää ärtymyksen kehää, jonka päässä odotti ensimmäinen maailmansota. Erityisen hieno Mannin analyysi on siksi, että hän kuvaa henkilöidensä kautta, miten silloisen Euroopan yhteistä näkemystä vuosikausia hionut sivistyneistö löysikin itsensä veriseksi muuttuneesta taistelusta maanosan tulevaisuudesta. Tarinan päähenkilö, serkkuaan keuhkotautiparantolaan tapaamaan tullut Hans Castorp jääkin itse vuorelle, jossa parantolan asukkaat elävät kuin muuta maailmaa ei olisikaan, kunnes todellisuus iskee hyvinäkin tovereina toisiaan pitäneiden miesten mieliin. Kyllä. Miesten, sillä naisilla on  Taikavuoressa  kovin vähän ...

Espanjalaisen Irenx Remónin muraalissa tyttö poseeraa veryttelyhousuissa. Kuva: Seppo Turunen   No nyt!  Kun ensimmäiset muraalit ilmestyivät kajaanilaistalojen seiniin muutama vuosi sitten, olin vähän kummissani. Tätäkö odotin? Näitäkö kaipasin? Tätä ja näitä, mutta tuolloin muraalien maalaamista vetäneellä  Jaakko Blombergilla  oli iso ongelma: elimme pahinta korona-aikaa, eikä järjestäjällä ollut mitään mahdollisuutta tuoda Kajaaniin maailmanluokan taitajia, mutta nyt oli. Kahdeksantoista maalaria, joista kaksitoista maailmalta, ottivat tehtäväkseen muuttaa kahdeksan Vesitorninmäen kerrostalon päädyt ja kolmen Sotkamontien alikulun seinät taiteeksi, ja siinä he onnistuivat enemmän kuin hyvin. Se, että maalareista suurin osa on ulkomailta, takasi sen, että maalaukset eivät yritäkään kuvata jotakin tänne Kainuuseen niin olennaisesti kuuluvaa kuten metsoja tai petoja tai kuukkeleita. Näiden teosten kuvakieli on kerrassaan kansainvälinen, ja uskallanpa väittää, nyt jo...

Nuori tyttö (Ella Mettänen) raataa voimiensa rajalla paimentaessaan kotitilan lehmiä sotaa pakoon Ruotsiin Mikko Roihan ohjaamassa versiossa Rosa Liksomin romaanista. Kuva: Juho Uusitalo. Kirjoitin aikoinaan, että  Väylä  on parasta, mitä  Rosa Liksom  on koskaan kirjoittanut, ja olen edelleen samaa mieltä. Tarina nuoresta tytöstä, joka paimentaa lehmiään Suomesta sotaa pakoon Ruotsiin on väkevä kuvaus ilmiöstä, josta emme oikeastaan ole koskaan tienneet mitään. Kuuntelin alkukesästä radio-ohjelmaa viisitoistavuotiaista tytöistä, jotka paimensivat 100000 lehmää turvaan Karjalasta. Heidän matkansa oli hirveä. Lehmien sorkat eivät kestäneet, vastapoi'itut vasikat piti jättää jälkeen ja Suomessa tyttöjä vastassa olivat täkäläiset, jotka kivittivät tyttöjä ja lehmiä ja toivottivat heidät takaisin sinne, mistä he olivat tulleet. Yhtä vaikeaa oli tietysti myös Tornionjokilaaksossa, jossa Ruotsin puolelle pelastautuneet asutettiin leireihin, joissa ihmisiä kuoli kuin kärpäs...