Tekstit

Putinin rahat murtavat länttä ja demokratiaa

Kuva
Catherine Belton. Ehkäpä yksi viime vuosien tärkeimmistä kirjoista on tässä: tutkivan toimittajan ja vuosikausia Venäjää seuranneen ja Moskovassa asuneen Catherine Beltonin tietoteos Putinin sisäpiirissä - Kuinka KGB valtasi Venäjän ja kääntyi länttä vastaan (Docendo, 2021). Beltonin teos on yksi viime vuosien tärkeimmistä kirjoista, sillä Belton onnistuu selvittämään sen, mitä  Euroopassa ja Euroopalle paraikaa tapahtuu, eikä se kuva ole kaunis.  Yksinkertaistettuna kuva on tämä: Venäjän presidentti Vladimir Putin ja hänen KGB-aikaiset kaverinsa sementoivat valtansa Venäjällä. Samalla he alkoivat varastaa Venäjän rikkauksia ja viedä tähtitieteellisiä summia länteen niin, että noilla rahoilla pystytään horjuttamaan läntisiä demokratioita. Tässä pelissä Putinin miljardipalatsi ja sen kultavartiset vessaharjat ovat pientä. Nämä miehet, niin Belton osoittaa, eivät varasta vain siksi, että voisivat elää kuin tarujen upporikkaat prinssit. He varastavat, sillä he tietävät, miten raha korru

Elämä tekee parodiaa itsestään Medusan huoneessa

Kuva
Medusan huoneen arki paljaimmillaan, nainen (Salla Loper) jumppaa itsestään entistä timmimpää, kun kana (Tom Salminen) siivoaa talon sotkut. Kuva: Ia Samoil   Muutama kuukausi sitten silmääni sattui Helsingin Sanomista kolumni, ja jos en aivan väärin muista, niin peräti kulttuuriosastolta, jossa nimekäs miestoimittaja - vain nimekkäät saavat kirjoittaa kolumneja Hesariin - kertoi kavereidensa kanssa huomanneensa yllättävän asian. Kukaan poikaporukasta ei koskaan lukenut naisten kirjoittamia kirjoja. Mikä siis neuvoksi? Päätimme yhdessä, toimittaja tunnusti, että nyt me sitten teemme sen ja tartumme joihinkin naisten kirjoittamiin romaaneihin. En muista suurenmoisen tasa-arvoprojektin lopputulemaa, mutta kun puolisoni kysäisi minulta, kun kotiuduimme Kajaanin kaupunginteatterin tuoreimmasta ensi-illasta, Saara Turusen kirjoittamasta ja Helka-Maria Kinnusen ohjaamasta Medusan huoneesta , miltä minusta, siis miehestä, tuntui katsoa näytelmää, muistin kolumnin ja saatoin kirkkain silmin ja

Väylä on parasta, mitä Rosa Liksom on koskaan kirjoittanut

Kuva
Rosa Liksom. Kuva: Johanna Laitanen Olen lukenut varmaankin kaikki Rosa Liksomin kirjoittamat kirjat. Kun Hytti nro 6 kymmenen vuotta sitten ilmestyi, veikkasin sille Finlandia-palkintoa , ja senhän Liksom tuolloin romaanistaan sai. Kun yhden yön romaani Everstinna ilmestyi neljä vuotta sitten, kirjoitin arviossani, että tuossa tarinassa on kaikki. Nyt, kun luin Liksomin uusimman, Finlandia -ehdokkaaksikin yltäneen Väylän , olen valmis sanomaan, että se on parasta, mitä Rosa Liksom on koskaan kirjoittanut. Ja se on niin paljon sanottu, että sitä pitää ehdottomasti perustella.                                                                         *** Väylä kertoo neljätoistavuotiaan tytön evakkovuodesta, kun hänen ja perheen lehmien piti lähteä Lapin sotaa pakoon. Suoja, näin ajateltiin, löytyisi Väylän länsirannalta, mutta sinne oli ensin päästävä. Sotilaista oli selvittävä ja lehmät pitää saada houkutelluksi niiden mielestä pelottavan kiikkerälle lautalle, että pako onnistui. Siinä s

Japanilaismestari Sivullisen kintereillä

Kuva
  Haruki Murakami. Kuva: Elena Seibert. Olinkohan lukenut kolmeakymmentäkään sivua uusimmasta Haruki Murakamin suomennetusta romaanista Vieterilintukronikasta , kun jotakin tuttua alkoi puskea mieleeni.  Jos tämän tarinan sijoittaa Japanin sijasta Algeriaan ja kun ottaa huomioon kertojaminän hämmennyksen, sukulaisteos on heti selvillä. Albert Camus´n Sivullistahan minä luen, mutta siinä, missä Camus´n mestariteos etenee suoraan, tiiviisti ja tässä maailmassa, Murakamin japanilaisen eksistentialismin riemuvoitto on yli 800-sivuinen järkäle, jossa on pääkertomuksen lisäksi lukuisia merkillisiä ja kiehtovia sivuvirtoja. Vieterilintukronikka ilmestyi kolmiosaisena Japanissa vuosina 1994-1995 eli Norwegian Woodin (1987) ja Tanssi tanssi tanssin (1988) jälkeen ja puolitoista vuosikymmentä 1Q84:ää (2009) ennen.  Suomeksi romaanit ovat ilmestyneet vähän silloin ja tällöin, ja niitä on toki useita muitakin näiden lisäksi, mutta otin nuo kolme esiin, sillä ne ovat viritykseltään lähinnä Vieteril

Westön hieno romaani hajoaa elokuvakäsittelyssä

Kuva
  Tästä kaikki alkaa. Stella (Sannah Nedergård) ja Frej (Tom Rejström) huomaavat olevansa muutakin kuin bestikset. Kuva: Cata Portin. Jos Kjell Westötä ja hänen romaanejaan ei olisi, tietäisin todella vähän siitä todellisuudesta, jossa Suomen ruotsalaisväestö elää. Saattaisin pitää heitä Fazerin leivoskahvilassa hienoissa hatuissaan kahvittelevina mummoina tai vähän muita parempina itseään pitävinä ruotsinkielisen kauppakorkeakoulun opiskelijoina. Ovathan he varmasti sitäkin, mutta myös paljon muuta, ihan perusteellinen läpileikkaus suomalaisesta luokkayhteiskunnasta, jota historian tapahtumat ovat koskettaneet ja repineet aivan kuten sen suomenkielistä väestöä. Westön romaanit ovat laajoja ja monipolvisia. Ne kuvaavat ihmisten eloa monesti vuosikymmenien ajan. Siinä sivussa ne kertovat aina jotakin meidän lähihistoriastamme. Vuonna 2017 ilmestynyt Rikinkeltainen taivas on esimerkki parhaasta päästä, sukukronikka, jossa sukua tutkii ja pohtii ehdottomasti sen ulkopuolinen, mutta jost

Sosialismin raunioilla, kolme näkökulmaa

Kuva
Mustavalkoinen kuvaus lisää Andrei Kontšalovskin elokuvan Rakkaat toverit tehoa. Kuvassa työläiset matkalla osoittamaan mieltään Novot šerkasskin puoluetalolle. Viime aikoina olen törmännyt yhteen elokuvaan ja kahteen kirjaan, jotka kaikki käsittelevät omalla tavallaan sosialismin raunioita.  Elokuva on venäläisen alan legendan Andrei Kontšalovskin viime vuonna valmistunut ohjaus Rakkaat toverit . Kirjoista toinen on suomalaisen sosiologin Risto Alapuron päiväkirjamerkinnöistä koostuva Vallankumouksessa, Moskovan päiväkirjat 1990-1991 ja toinen Meri Valkaman tuore romaani Sinun, Margot. Kaikkia niitä yhdistää oikeastaan parhaiten yksi ainoa termi ja se on moraalikato. Kun moraalia ei enää ole, jäljelle jäävät vain valheet ja varkaudet.                                                            *** Kontšalovskin elokuva kertoo ulkomaailmalta visusti salassa pidetyn tapahtuman Kajaanin ystävyyskaupungin Donin Rostovin naapurista Novotšerkasskissa vuonna 1962. Tuolloin kävi nimittäin nii

Romaani ja sen vastaanotto, samoissa kansissa

Kuva
  Jukka Viikilä. Kuva: Jonne Räsänen / Otava 2020. Pakko myöntää, että Finlandia-palkinnon taannoin voittanut Jukka Viikilä on kekseliäs kirjailija.  Joku tavallisemmin ajatteleva kirjoittaja olisi varmaankin saattanut kirjoittaa romaanin omasta avosydänleikkauksestaan, mutta Viikilä pani paremmaksi. Hän kehitti kirjailija Jan Holmin, joka kirjoitti romaanin omasta avosydänleikkauksestaan, mutta ei siinä vielä kaikki. Taivaallisessa vastaanotossa on paitsi katkelmia Holmin romaanista, myös kokonaisen lukevan yleisön ajatuksia romaanista ja sen kirjoittajasta. Viikilä on siis kirjoittanut samoihin kansiin niin romaaninsa kuin sen vastaanoton. Jos pitää luokitella Taivaallinen vastaanotto jotenkin, niin se on ehdottomasti loistava esimerkki postmodernista romaanista. Meillähän sellaisia ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi Jaakko Yli-Juonikas ja Miki Liukkonen , mutta Viikilän suoritukseen asti he eivät ole yltäneet. Fragmentaarinen Taivaallinen vastaanotto on nimittäin mitä hilp