Tekstit

Isotätini Hilma Orava teloitettiin 10.5.1918

Kuva
Valkoisten voitonparaati Terijoella huhtikuussa 1918. Kuva: G.M. Nikitin / Wikimedia Commons. Sotasurmat -sivuston tiedot ovat varsin vähäiset. Niiden mukaan Hilma Lydia Samulintr. Orava teloitettiin Kuolemajärvellä 10.5.1918. Hän oli syntynyt 15.8.1898. Rekisteritiedot kertovat, että hän oli ammatiltaan työläinen ja kotoisin Johanneksesta. Hän oli naimaton, ja sekin on kirjattu, että hän oli nainen.  Teloituspäivä on kerrottu, mutta syytä ei. Sotilaaksi hänet mainitaan, mutta esimerkiksi sitä, kantoiko hän asetta, ei tiedetä. Hautaustapakin on jäänyt selvittämättä. Hilma Orava oli minun isäni äidin sisko. Hänestä ei suvussani koskaan puhuttu mitään. Ilmeisesti kaksi hänen veljeään pääsi pakenemaan itärajan yli, mutta sen koommin heistä ei ole kuulunut mitään. Isäni tosin kertoi joskus talvisodan aikana kuulleensa vanhempiensa puhuvan siitä, mitä tapahtuisi, jos Neuvostoliitto onnistuisi valtaamaan Suomen. "Sinun veljesihän ovat sillä puolella", ukki kuuluu sanoneen

Anna-Liisa avasi uuden teatteritalon, ja voimallapa avasikin!

Kuva
Tämä kuva Anna-Liisasta on Seminaarin näyttämöltä, josta näytelmä siirtyi peruskorjattuun teatteritaloon. Kuvassa Satu Turunen (edessä vas.), Milla Kuikka ja Jukka Peltola. Takana Teija Töyry (vas.), Mika Silvennoinen ja Jose Viitala. Kuva: Veera Konsti. Ehdin tykästyä Kajaanin kaupunginteatterin Seminaarin näyttämöön oikein kunnolla niiden vuosien aikana, kun vanha teatteritalo oli perusteellisessa remontissa. Pidin Seminaarin miljööstä ja sen mustan laatikon tunnelmasta eniten siksi, että se oli niin pieni, kompakti ja intiimi verrattuna entiseen suureen näyttämöön, jossa teatteria tehtiin vanhan tekniikan varassa lavalle nostettuna. Kun istahdin lauantaina ensin peruskorjatun teatteritalon avajaisiin ja illalla Anni Mikkelssonin ohjaaman Anna-Liisan juhlanäytökseen, mietin, josko ja jos, niin miten paljon uudet tilat ja tekniikka vaikuttavat teatterikokemukseeni, jolle teksti ja sen tulkinta ovat kuitenkin aina ne tärkeimmät asiat. Tekniikan, uuden ja vanhan, tehtävä on ollut tuke

Matti Wuoren perusoikeuslinjauksia tarvitaan entistä kipeämmin

Kuva
Yleisen oikeustieteen emeritusprofessori Kaarlo Tuori on kirjoittanut erinomaisen kirjan ystävästään Matti Wuoresta ja tämän asianajajana edustamista oikeustapauksista ja sitä kautta Suomen oikeuslaitoksen kehityksestä. Kuva: Teos. Oikeus on merkillinen asia. Maallikko ajattelee helposti, että oikeus toteutuu, kunhan vain sitä jakavat perustavat kaiken tekemisensä kirjoitettuun lakiin. Näin ei tietenkään ole.  Ensiksikin laki voi olla vanhan sanonnan mukaan kaikille sama, mutta tuomiot vaihtelevat. Sitä paitsi lait ja niiden tulkinnat ovat aina sidoksissa aikaansa, eivätkä meille nyt niin tärkeät ja likipitäen itsestäänselvät asiat kuten perus- ja ihmisoikeudet ole olleet kovin suuressa huudossa Suomessa. Helsingin yliopiston yleisen oikeustieteen emeritusprofessori Kaarlo Tuori on kirjoittanut loistavan kirjan ystävästään ja kollegastaan Matti Wuoresta , mutta ennen kaikkea hänen oikeusjutuistaan.  Tuori kertoo meille melkoisesta siivusta suomalaista oikeuskäytäntöä niiltä ajoilta, k

Historiasta opimme vain sen, ettemme opi siitä mitään

Kuva
Clifford Berrymanin piirros Washington Starista 9.10.1939. Wikimedia Commons. Tämän jutun kuvitukseksi löysin Wikimedia Commonsista mainion, Clifford Berrymanin piirroksen, jonka Washington Star -lehti julkaisi 9.10.1939. "Kuinka kauan tämä kuherruskuukausi mahtaa kestää?" piirroksen teksti kuuluu, ja aivan aiheesta. Neuvostoliiton ulkoministeri Vjatšeslav Molotov ja hänen saksalainen virkaveljensä Joachim von Ribbentrop allekirjoittivat 23.8.1939 sopimuksen, jolle antoivat myös nimensä. Tuossa piirroksen ilmestymisen vaiheessa maailma osasi pöyristyä vain perivihollisina esiintyneiden diktatuurien yllättävää yhteisymmärrystä, mutta sopimuksen muutaman kappaleen mittaisesta salaisesta lisäpöytäkirjasta kukaan ei tiennyt mitään. Eversti evp. Ari Rauhala ja tietokirjailija Antero Uitto julkaisivat jo viime syksynä tietoteoksen, jossa käsittelivät natsi-Saksan ja Neuvostoliiton suhteita. Epäpyhä liitto. Saksan ja Neuvostoliiton yhteistyö 1922-1941 on myös suomalaisittain kiin

Heidi Syrjäkari elämänsä roolissa

Kuva
Mummo (Heidi Syrjäkari) opettaa lapsenlastaan Valtteria (Valtteri Pääkkönen) keittämään oikeaa pannukahvia näytelmässä Mummoni kuningatar Elisabeth. Kuva: Minna Hyvönen. Tarkoitan otsikon jokaista sanaa, mutten pelkästään sitä, miten hyvin Heidi Syrjäkari Mummoni kuningatar Elisabethin neljästä roolista selviää, vaan sitä, miten syvälle hän pääsee ikätovereiden ja omaan osaansa syntyneiden naisten, mummonsa Laura Syrjäkarin ja niin ikään edesmenneen kuningatar Elisabethin elämiin. On tietysti totta, että Elisabeth II eli aivan toisenlaisissa oloissa ja vastuissa kuin pohjoispohjalainen maatalon emäntä, mutta kumpikaan ei saanut valita toisin. Elisabethista tuli kuningatar, kun hän oli juuri ja juuri täysi-ikäinen, kun taas Laura sai kotitalonsa avaimet isältään kymmenvuotiaana, kun tilan jatkajaksi ajateltu isoveli menehtyi. Unelmat koulunkäynnistä saivat jäädä. Näistä tarinoista Syrjäkari tiivistää lavalle pienen helmen, jonka hän teatterin muusikon Valtteri Pääkkösen kanssa vallo

Taaperoiden mukana maagiseen mereen

Kuva
Anna Riski ja maagisessa meressä tavattu kala. Kuva: Minna Hyvönen / Vaara Kollektiivi. En olisi uskonut! Meriakvaarioksi muuttuneen kajaanilaisen liikehuoneiston lattialla istuu sylikkäin kymmenkunta vauvaa ja taaperoa äitiensä ja yhden isän sylissä. Kaikki keskittyvät reiluksi puoleksi tunniksi seuraamaan, mitä maagiseksi mereksi lavastetulla näyttämöllä tapahtuu. Joku hihkaisee. Joku osoittelee kädellään, mutta kaikki keskittyvät seuraamaan esitystä. Kun parikymmentä minuuttia on kulunut, taaperot pääsevät katsomaan ja koskettelemaan värikkäitä merikiviä ja pehmeitä mereneläviä, mutta kun pyyntö kuuluu, jokainen lopettaa leikkinsä ja palaa rannalle seuraamaan esityksen loppuun. Kaiken kruunaa pikkuinen eväspussi, jollaisen jokainen saa aivan kuin oltaisiin oikeasti kesässä ja meren rannalla. Vaara Kollektiivin uusin taaperoteatteriesitys Maaginen meri on yksinkertaisesti sanottuna ihme. Maagiseen mereen sukeltavat Karoliina Kuaja (alla ja edessä) sekä Anna Riski. Kuva: Minna Hyvön

Historia ei tapahdu kansoille tai valtioille. Viime kädessä se tapahtuu yksittäisille ihmisille.

Kuva
Toimittaja Antti Järvi on tehnyt koskettavan kirjan isoisoisästään Antti Järvestä ja muista luovutettuun Karjalaan jääneistä. Kuva: Marek Sabogal Toimittaja Antti Järvi on tehnyt paitsi hienon kirjan, myös melkoisen matkan sukunsa saloihin etsiessään vastauksia isoisoisänsä Antti Järven jälkeensä jättämiin kysymyksiin. Syntyi Tieto-Finlandialla palkittu syvä ja inhimillinen kirja Mihin katosi Antti Järvi? Järven teos ei ole perinteistä historiantutkimusta , eikä kirjailija itsekään väitä sellaista tekevänsä. Siitä huolimatta hän tulee esittäneeksi historiasta sellaisia väitteitä, joita toivoisi historianfilosofian enemmänkin esittävän. Väitteistä tärkein on tämä: historia ei tapahdu kansoille tai valtioille. Viime kädessä se tapahtuu aina yksittäisille ihmisille, niille, joille virallisessa historiankirjoituksessa on kovin vähän tilaa. Tässä tapauksessa tuo ihminen on Järven isoisoisä, josta suvussa ei saanut puhua, sillä hän oli häpeäksi omaisilleen, koska hän oli jäänyt vapaaehtois