Riippumaton tuumailija

Espanjalaisen Irenx Remónin muraalissa tyttö poseeraa veryttelyhousuissa. Kuva: Seppo Turunen   No nyt!  Kun ensimmäiset muraalit ilmestyivät kajaanilaistalojen seiniin muutama vuosi sitten, olin vähän kummissani. Tätäkö odotin? Näitäkö kaipasin? Tätä ja näitä, mutta tuolloin muraalien maalaamista vetäneellä  Jaakko Blombergilla  oli iso ongelma: elimme pahinta korona-aikaa, eikä järjestäjällä ollut mitään mahdollisuutta tuoda Kajaaniin maailmanluokan taitajia, mutta nyt oli. Kahdeksantoista maalaria, joista kaksitoista maailmalta, ottivat tehtäväkseen muuttaa kahdeksan Vesitorninmäen kerrostalon päädyt ja kolmen Sotkamontien alikulun seinät taiteeksi, ja siinä he onnistuivat enemmän kuin hyvin. Se, että maalareista suurin osa on ulkomailta, takasi sen, että maalaukset eivät yritäkään kuvata jotakin tänne Kainuuseen niin olennaisesti kuuluvaa kuten metsoja tai petoja tai kuukkeleita. Näiden teosten kuvakieli on kerrassaan kansainvälinen, ja uskallanpa väittää, nyt jo...

Nuori tyttö (Ella Mettänen) raataa voimiensa rajalla paimentaessaan kotitilan lehmiä sotaa pakoon Ruotsiin Mikko Roihan ohjaamassa versiossa Rosa Liksomin romaanista. Kuva: Juho Uusitalo. Kirjoitin aikoinaan, että  Väylä  on parasta, mitä  Rosa Liksom  on koskaan kirjoittanut, ja olen edelleen samaa mieltä. Tarina nuoresta tytöstä, joka paimentaa lehmiään Suomesta sotaa pakoon Ruotsiin on väkevä kuvaus ilmiöstä, josta emme oikeastaan ole koskaan tienneet mitään. Kuuntelin alkukesästä radio-ohjelmaa viisitoistavuotiaista tytöistä, jotka paimensivat 100000 lehmää turvaan Karjalasta. Heidän matkansa oli hirveä. Lehmien sorkat eivät kestäneet, vastapoi'itut vasikat piti jättää jälkeen ja Suomessa tyttöjä vastassa olivat täkäläiset, jotka kivittivät tyttöjä ja lehmiä ja toivottivat heidät takaisin sinne, mistä he olivat tulleet. Yhtä vaikeaa oli tietysti myös Tornionjokilaaksossa, jossa Ruotsin puolelle pelastautuneet asutettiin leireihin, joissa ihmisiä kuoli kuin kärpäs...

  3000 vuotta itämerensuomalaista runoutta -triptyykin toisessa osassa vuoden 2025 Runoviikolla lavalla olivat Oona Jama (vas.), Juha Hurme, Pekko Käppi, Eero Enqvist ja Tuukka Vasama. Samat esiintyjät ovat mukana myös sarjan kolmannessa osassa. Kuva: Juha Laukkanen. Ensimmäinen osa oli pyhä, toinen paha ja tämän kolmannen  Juha Hurme  lupaa tuottavan katsojilleen ahaa-elämyksiä, ja niinhän se tekikin. 3000 vuotta itämerensuomalaista runoutta  rakentuu Hurmeen luomalle vanhalle ja tutulle kaavalle: mies johdattelee esitystä eteenpäin hauskoilla tarinoillaan, joiden väliin vanhat ja uudet runot lausuttuina ja laulettuina istuvat luontevasti kuin Joukahainen suonsilmään. Siitä Hurme pitää kuitenkin visusti huolen, ettemme kuule mitään tuikitavallista jokamiehenkalevalaa pontevasti poljettuna, vaan merkillisiä hyppyjä ensyklopedistin löytämiin runoaarteisiin. Sellaisia ovat esimerkiksi  Elias Lönnrotin  aikaisen maaorjan  Jaakko Räikkösen  runot, jot...

Red Nose Companyn Mielettömässä esiintyvät klovnit Tiktak (Nora Raikamo, vas.) ja Secret (Amira Khalifa). Kuva: Ekku Raikamo. Kun maailma ympärillämme tuntuu muuttuvan päivä päivältä entistä mielettömämmäksi, teatterilla on uskomaton kyky vastata maailman haasteisiin. Tämänvuotisella  Kajaanin Runoviikolla  olen nähnyt jo kaksi esitystä, jotka pyrkivät antamaan vastauksia ajan ongelmiin. Ensimmäinen niistä oli  Teatteri Jurkan  maanmainio  Kaninkolon asukit , joka pureutui salaliittoteorioihin. Toinen niistä, jopa henkilökohtaiseksi matkaoppaaksi sopiva esitys, oli Red Nose Companyn   Mieletön , joka itse ottaa matkaoppaakseen  Herman Hessen  ensimmäisen maailmansodan jälkeisissä tunnelmissa vuonna 1922 julkaiseman  Siddharthan . Siddhartha sopii siksikin klovnerian pohjaksi, että se kertoo siitä, mitä ihminen parhaimmassa tapauksessa ymmärtää elämästä vasta sitten, kun se alkaa olla lopussa. Ja vaikka  Mielettömän  ensi-iltaa viete...

Salaliittoteorioihin uskovan äidin kotipihallankin pelastusliiviin pukeutunut tyttö (Eeva Kaihola) saa yllätysvieraan (Eeva Mäkinen) naapurista Kaisa Lundánin hienossa näytelmässä Kaninkolon asukit. Tuota otsikkoa ei pidä käsittää väärin.    Kajaanin Runoviikolla  esitetty  Kaisa Lundánin  käsikirjoittama ja ohjaama salaliittoteorioita käsittelevä näytelmä  Kaninkolon asukit  on rakennettu lavalle kerrassaan hulvattomasti. Mutta sitten: syyskuussa Teatteri Jurkassa  ensi-iltansa saanut näytelmä porautuu niin syvälle ihmismieleen, etten ainakaan minä tohdi nauraa sen esiin tuomille ongelmille. Ja juuri tähän Lundanin oivaltava teksti iskee. Erityisen vaikuttavan siitä tekevät näyttelijät  Eeva Kaihola  ja  Eeva Mäkinen , tytär ja äiti, jotka odottelevat maailmanloppua kotitalossaan jossakin maaseudulla aivan niin kuin jotkut täällä oikeassa maailmassa. Salaliittoteoriat, näin tulkitsen Lundánin ajattelevan, ovat tragedia paitsi niihi...

Kommellukset alkavat, kun äiti-Kiljunen (Mervi Hilli), Luru (Saga Pyykkönen) ja Mökö (Veeti Schroderus) saapuvat vuokraamaansa kesäpaikkaan. Kuva: Minna Hyvönen. Ilja Mäkelän  ajatus  Kiljusen herrasväestä  teatterinlavalla on oikeastaan varsin osuva. Mäkelä ei sovitakaan  Jalmari Finnen  tekstejä sellaisinaan näytelmäksi, vaan luo näytelmän, joka kertoo näytelmästä ja sen vastaanotosta. Mäkelä panee teatteri-Kiljuset kohtaamaan esitystä seuraamaan tulevat oikeat Kiljuset, niin että soppahan siitä syntyy, ja mukavia väärin- ja oikeinkäsityksiä. Kaiken lisäksi  Sanna Heikkisen  ohjauksessa Kiljusnäytelmää ohjaa lavamanageri ( Nawal Zughayer ), jonka epäkiitollisena tehtävänä on pitää kahden Kiljusperheen sekoilu jollakin tavalla kasassa. Siihen hän käyttää vaikkapa kaukosäädintä, josta etenkin näytelmän alkuun saadaan mukava lisä. Mäkelän tapaan käsitellä Finnen Kiljusia sisältyy kuitenkin suuri vaara, joka valitettavasti toteutui ensi-illassa: näy...