Riippumaton tuumailija

Heli-Maria Latola (vas.) ja Satu Rinnetmäki etsivät itseään ja toisiaan Routa Companyn uudessa tuotannossa Kuu tuntee minut. Kuva: Minna Hyvönen. Routa Company on opettanut minut katsomaan nykytanssia. En voi edes väittää, että minkään tanssiesityksen jälkikäteinen sanallistaminen olisi ydinosaamisaluettani, mutta niin vain jokainen Roudan esitys panee miettimään ihmisiä ja asioita. Niin kävi nytkin, Roudan uusimman teoksen Kuu tuntee minut kohdalla. Tällä kertaa teoksen mukana pysyminen on toki tavanomaista helpompaa, sillä paitsi, että Heli-Maria Latola ja Satu Rinnetmäki tanssivat, he myös puhuvat paljon, ja aivan uskottavasti omasta elämästään ja kokemastaan. Yksinkertaistettuna Kira Riikosen ohjaamassa tanssiteoksessa etsitään tietä, miten ylittää kosmisen yksinäisyyden kuilu, se samainen, jonka joskus havaitsee aivan vieressä istuvan ihmisen ja itsensä välillä. Latola ja Rinnetmäki alkavat täyttää tuota kuilua kertomalla ystävyyssuhteiden kompastuskivistä. Myöhemmin mukaan tul

Esko Piippo Paltaniemen Eino Leino -talossa. Kuva: Juhani Similä Muistini mukaan lapsuudenkotini kirjahyllyssä on jotakin kansankirjailija Heikki Meriläisen kirjoittamaa. En ole koskaan kuitenkaan tarttunut kainuulaistietäjän teoksiin, mutta ehkäpä pitää nyt, kun luin Esko Piipon julkaiseman elämäkerran kirveen, kuokan ja kynän miehestä. Piippohan on tullut tunnetuksi ennen kaikkea Eino Leinon tuotannon tutkijana ja julkaisijana. Hyppäys toisen merkittävän paltamolaisen kimppuun ei siis ole suuren suuri. Kun kirjan nimi on Taikamies , Piippo nostaa esiin varsin unohduksiin painuneen osan Meriläisen (1847-1939) elämästä. Meriläinen oli nimittän mitä ahkerin kansanperinteen kerääjä, joka laajoilla vaelluksillaan Vienan Karjalaan ja Peräpohjolaan keräsi valtavan määrän taikoja ja niihin liittyvään aineistoa. Taiat hän toimitti Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle , joka arvosti kerääjää useaan otteeseen rahapalkkioin.                                                                       *

Eino Leino (Perttu Hallikainen) ja hänen ystävänsä Martti (Teija Töyry) lähtevät pyydystämään jouluhaukea presidentinlinnaan Markku Hernetkosken nukkenäytelmässä Ruisräikkä. Kuva: Ia Samoil. Mitä luulette? Missä ihminen voi tavata yhtä aikaa edesmenneet Eino Leinon, Ella Erosen ja Yrjö Jyrinkosken ja kaupan päälle vielä tämänpuoleisesta rouva Jenni Haukion ? Teatterissapa hyvinkin, ja oikeastaan vain teatterissa, joka ottaa leikkinsä juuri sopivan vakavasti. Kajaanin kaupunginteatterissa varsinaisesti lavastajana työskentelevä Markku Hernetkoski puhaltaa eloon tämän nelikon ja joukon muita hahmoja kirjoittamassaan ja ohjaamassaan aikuisille tarkoitetussa nukketeatteriesityksessä nimeltä Ruisräikkä, runoilija Eino Leinon kuulumiset tuonpuoleisesta. Tunnin kestävän nukkenäytelmän nimi on todellakin Ruisräikkä , ja se, miksi nimi on juuri tuo, selviää esityksessä, jossa on mukana jos jonkinlaista pientä mekaanista vimpainta niin, että vähän huonommalla mielikuvituksella varustetusta ka

Annie Ernaux vastaanotti Nobelin kirjallisuuspalkinnon joulukuussa 2022. Kuva: Frankie Fouganthin /  Wikimedia Commons. Minä olin sukuni toinen ylioppilas ja ensimmäinen maisteri. Nyt suvustamme löytyy monta maisteria ja yksi tohtori. Minä tein sen kuuluisan luokkaretken, jonka suuret ikäluokat aloittivat muutama vuosi ennen minua. Lapsilleni hyppäys akateemisiin ympyröihin ei varmasti ollut niin suuri kuin myyntimiehen ja kassarouvan jälkeläiselle. Ehkäpä juuri siksi tuoreen kirjallisuuden nobelistin yksiin kansiin Suomessa painetut pienoisromaanit tuntuvat henkisesti kovinkin tutuilta, vaikka Annie Ernaux on kotoisin Ranskasta ja minä pohjoisesta Suomesta. Samaa kulttuurista hyppyä ja kuilua, joka minunkin oli ylitettävä, Ernaux kuvaa muistikuvissaan kirjassaan Isästä Äidistä (Gummerus, 2022). Ernaux on kotoisin Normandiasta, kauppias- ja kuppilanpitäjäperheestä. Ernaux´n isälle ja äidille hyppy maatalous- ja köysitehtaan työläisen asemasta pikkukaupungin yrittäjiksi oli toki iso, m

Peter Englundilta on ilmestynyt suomeksi kahdeksan teosta, niin laajoja historioita kuin esseekokoelmia. Kuva:Thron Ullberg / WSOY. Otsikko on kieltämättä pitkä ja mutkikas, mutta Peter Englundin uusimpaan kirjaan Marraskuu 1942 (WSOY, 2022) se istuu kyllä varsin vaivattomasti. Minervan pöllöhän on se filosofian historiasta kuuluisa lintu, joka lennähti ihmisten tietoisuuteen ensimmäisen kerran G.W.F. Hegelin historianfilosofiasta. Oma Georg Henrik von Wrightimme purki ilmauksen merkityksen erinomaisesti omassa kolme vuosikymmentä sitten ilmestyneessä esseekokoelmassaan Minervan pöllö: "Tunnetuilla sanoillaan Hegel tarkoitti, että vasta jonkin aikakauden lähestyessä loppuaan voimme ymmärtää sen tarkoituksen ja tosiolemuksen. Tämä pitää paikkansa niin yksilön elämänkaaressa kuin erottamistamme historian eri kausista." Historian eri kaudet ovat tietysti meidän oma, ajatteluamme auttava konstruktiomme menneen hahmottamisessa, mutta jos ja kun Hegelin ja von Wrightin ajatusta k

  Hamsteri (Peter Franzén, 2. vas.) tietää, että kellarin täytettä löytyy totta kai suolta, jonne koko perhe pääsee eväsretkelle. Kuvassa myös Vilma Kinnunen, Jaakko Ohtonen, Emilia Mattila, Edvin Kaari ja Eero Kiuru. Kuva: Annamaria Palsi-Ikonen. Aina, kun ohjaaja Markku Pölönen tarttuu Veikko Huovisen tarinoihin, tiedossa on oikea koskettavan elokuvan juhla. Toki on niin, että Pöllönen liikkuu myös omissa käsikirjoituksissaan samassa, nostalgiaa tihkuvassa oikeiden ihmisten maailmassa, mutta jostakin syystä hän tarvitsee Huovisen kaltaisen kirjailijan teoksen lähtökohdakseen nappiosumaan. Niin kävi parikymmentä vuotta sitten Koirankynnen leikkaajassa ja niin käy nyt. Vastikään ensi-iltansa saanut Hamsterit on kaikkea, minkä parissa koheltavan nykysuomalaisen elokuvan katsomiseen tympääntynyt ihminen tarvitsee: oikeita ihmisiä, ihmisen kokoinen tarina, kelpo näyttelijäntyötä ja replikointia, josta varmasti saa selvän. On oikeastaan merkillistä, miten hyvin Pölönen taitaa Huovisensa,