Riippumaton tuumailija

Salaliittoteorioihin uskovan äidin kotipihallankin pelastusliiviin pukeutunut tyttö (Eeva Kaihola) saa yllätysvieraan (Eeva Mäkinen) naapurista Kaisa Lundánin hienossa näytelmässä Kaninkolon asukit. Tuota otsikkoa ei pidä käsittää väärin.    Kajaanin Runoviikolla  esitetty  Kaisa Lundánin  käsikirjoittama ja ohjaama salaliittoteorioita käsittelevä näytelmä  Kaninkolon asukit  on rakennettu lavalle kerrassaan hulvattomasti. Mutta sitten: syyskuussa Teatteri Jurkassa  ensi-iltansa saanut näytelmä porautuu niin syvälle ihmismieleen, etten ainakaan minä tohdi nauraa sen esiin tuomille ongelmille. Ja juuri tähän Lundanin oivaltava teksti iskee. Erityisen vaikuttavan siitä tekevät näyttelijät  Eeva Kaihola  ja  Eeva Mäkinen , tytär ja äiti, jotka odottelevat maailmanloppua kotitalossaan jossakin maaseudulla aivan niin kuin jotkut täällä oikeassa maailmassa. Salaliittoteoriat, näin tulkitsen Lundánin ajattelevan, ovat tragedia paitsi niihi...

Kommellukset alkavat, kun äiti-Kiljunen (Mervi Hilli), Luru (Saga Pyykkönen) ja Mökö (Veeti Schroderus) saapuvat vuokraamaansa kesäpaikkaan. Kuva: Minna Hyvönen. Ilja Mäkelän  ajatus  Kiljusen herrasväestä  teatterinlavalla on oikeastaan varsin osuva. Mäkelä ei sovitakaan  Jalmari Finnen  tekstejä sellaisinaan näytelmäksi, vaan luo näytelmän, joka kertoo näytelmästä ja sen vastaanotosta. Mäkelä panee teatteri-Kiljuset kohtaamaan esitystä seuraamaan tulevat oikeat Kiljuset, niin että soppahan siitä syntyy, ja mukavia väärin- ja oikeinkäsityksiä. Kaiken lisäksi  Sanna Heikkisen  ohjauksessa Kiljusnäytelmää ohjaa lavamanageri ( Nawal Zughayer ), jonka epäkiitollisena tehtävänä on pitää kahden Kiljusperheen sekoilu jollakin tavalla kasassa. Siihen hän käyttää vaikkapa kaukosäädintä, josta etenkin näytelmän alkuun saadaan mukava lisä. Mäkelän tapaan käsitellä Finnen Kiljusia sisältyy kuitenkin suuri vaara, joka valitettavasti toteutui ensi-illassa: näy...

  Haluan kuulla kaiken sitoo yhteen kolme Elizabeth Stroutin romaanien henkilöä, Lucy Bartonin, Olive Kitteridgen ja Bob Burgessin. Kuva: Jonne Räsänen. Olen miettinyt monesti, mikä ihme  Elizabeth Stroutin  romaaneissa minua oikein kiinnostaa. Olen lukenut varmaan kaiken, mitä häneltä on suomennettu, mutta vasta nyt, uusimman  Haluan kuulla kaiken  -romaanin parissa asia selkisi. Minä pidän siitä, miten Strout etsii elämän merkitystä tuttujen, kirjasta toiseen toistuvien ja vanhenevien sankariensa kanssa. Niin. Strout etsii elämän merkitystä, ei sen tarkoitusta, sillä siihen hän on liian viisas ja ymmärtää vanhojen eksistentialistien tavoin, ettei elämällä ole tarkoitusta. Merkitys tai useita elämällä on kuitenkin oltava, jotta jaksaisimme pakertaa tämän aikamme täällä maan päällä. Haluan kuulla kaiken  -romaanin luettuani ymmärrän myös miksi  Tammen  oli pakko vastikään julkaista  Burgessin pojat , kirja Stroutin uran alkuvaiheilta, sillä l...

Minna Maijala on vuonna 1975 syntynyt tietokirjailija, kirjallisuushistorioitsija ja terapeutti. Kuva: Sampo Korhonen. Verrataanpa. Kun  Martti Kurjensaari  julkaisi vuonna 1975 kirjan ystävästään  Olavi Paavolaisesta , hän nimesi tämän  Loistavaksi Olavi Paavolaiseksi. Kun  Panu Rajala  julkaisi kirjan samasta miehestä vuonna   2014, hän määritteli Paavolaisen  Valosoihduksi pimeään . Paavolainen on laajasti esillä myös  Minna Maijalan  uunituoreessa elämäkerrassa kirjailija  Helvi Hämäläisestä , mutta Maijala ei pidä Hämäläisen elämään, ajatteluun ja tuotantoon vaikuttanutta Paavolaista sen kummemmin loistavana kuin valosoihtunakaan, vaan miehenä, joka ajatteli oikeastaan aina ja vain itseään. Hämäläisestä Maijala sen sijaan piirtää monipuolisen ja Hämäläisen persoonan ristiriitaisuudet ja kovuudenkin esiin tuovan kuvan. Toki Hämäläinenkin saa kirjan kannessa lisämääreen, mutta Maijalan todistuksen mukaisesti ajateltuna  kaun...

Svetlana Aleksijevitš sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 2015. Kuva: Margarita Kabakova. Vuoden 2015 kirjallisuuden nobelisti, valkovenäläinen  Svetlana Aleksijevitš  on kehittänyt täysin oman ja todistusvoimaisen tavan kirjoittaa kirjoja. Hän tekee jokaista teostaan varten kymmeniä haastatteluja, joissa asioita kokeneet ihmiset kertovat kokemastaan omin sanoin. Niin ovat syntyneet kirjat, joissa Aleksijevitšin haastattelemat ihmiset ovat kertoneet esimerkiksi naisten osasta toisessa maailmansodassa, Afganistanin sodan veteraanien kokemuksista tai Tsernobylin ydinvoimalaonnettomuuden silminnäkijöistä puhumattakaan kirjasta, joka kertoi, miten unelma neuvostoihmisen jalostamisesta kaatui omaan mahdottomuuteensa. Sodan naisista Aleksijevitš julkaisi teoksen vuonna 1985 ja samana vuonna ilmestyi lasten sotakokemuksista kertonut, mutta vasta nyt suomennettu  Viimeiset todistajat. Sata lapsille sopimatonta tarinaa.  Eivätkä nuo tarinat todellakaan ol...

Kukahan tässä katsoo ketä? Sika itseään, me ihmiset peilaavaa sikaa vaiko sittenkin itseämme? Sitä kysyy Pekka Jylhän teos Mitä se elämä on? Kuva: Seppo Turunen. Harvoinpa olen nähnyt niin hykerryttävän hauskaa ja rentoa taidenäyttelyä kuin kesäksi  Kajaanin taidemuseoon  parkkeeranneen uutuuden.  Biologisia ilmiöitä  on täynnä toinen toistaan hienompia teoksia, jotka, paitsi että ovat ehdottomasti suomalaisen nykytaiteen huippuja, kertovat niin paljon ihmisen leikkisyydestä. Näyttely on koottu  Jenny ja Antti Wihurin rahaston kokoelmista ja se on toteutettu neljän museon, Kajaanin, Kokkolan, Riihimäen ja Rovaniemen museoiden yhteistyönä. Niinpä se tarjoaa kävijälleen 25 taiteilijan teoksia, jotka puhuvat toisilleen kuin paraskin papupata. Sen lisäksi näyttely tuo täkäläisten taiteen ystävien ulottuville taiteilijoita, joiden töitä on muulloin pitänyt matkustaa katsomaan esimerkiksi Helsinkiin tai Tampereelle. Sellainen taiteilija on toki myös  Anna Retulai...