Tekstit

Juha Hurme purkaa Tiu tau tilhi -laulun taustat

Kuva
Tällä kertaa Juha Hurme aukoo Suomen sivistys- ja kulttuurihistoriaa teoksessaan Tiu tau tilhi. Kuva: Anniina Mannila. Ensin teatteriohjaaja ja kulttuurin monitoimimies Juha Hurme kirjoitti Ruotsin ja sittemmin Venäjän vallan alla olleen Suomen kulttuuri- ja sivistyshistoriasta Finlandia- palkitun teoksen Niemi (Teos, 2017). Sitten hän jatkoi urakkaansa itsenäisyyden ajan purkaneella Suomella (Teos, 2020). Nyt hän on tarttunut yhteen ainokaiseen lastenlauluna tunnettuun ja Hurmeen kaksivuotiaan Touko -pojankin hyräilemään sävelmään ja runoon Tiu tau tilhi (Teos, 2022). Niemi oli runsaudensarvi vailla vertaa, mutta Suomi , niin kiinnostava kulttuurin kertomus kuin se onkin, karkasi tekijänsä käsistä ja kasvoi satoja ellei reilut tuhat kulttuurin tekijän nimeä käsittäväksi liiankin täyteen pakatuksi kokonaisuudeksi. Tällä kertaa Hurme lähtee liikkeelle yhdestä laulusta, mutta saa sitäkin purkaessaan kerrotuksi kymmenien ihmisten tarinat ja lukuisien sanojen etymologiat. Tuleepa hän sama

Kauhulinnassa teatterin saloihin ainutkertaisin keinoin

Kuva
Kauhulinnassa on runsaasti vanhaa teatterirekvisiittaa. Kuva: Minna Hyvönen. Ahkera teatterissa kävijä ei törmää monta kertaa esityksiin, joissa ei olisi mitään ennestään tuttua. Vielä harvemmin löytyy esityskonsepti, johon ei varmasti ole koskaan kompastunut. Kajaanin kaupunginteatterin Kauhulinna on molempia. Se on niin ainutkertainen tapa tutustuttaa katsojat teatteriin ja sen tekemiseen, että konsepti kannattaa kopioida muuallekin. Kauhulinna avaa lapsille ja nuorille pyhitetyn Sissilinnan perusteellisesti uudelleen rakennetun näyttämön. Se ei tyydy vain siihen, että esiintyjät esiintyvät ja katsojat katsovat, vaan meidät, yleisö, pannaan liikkeeseen ja ratkomaan sopivan mukavan visaisia pakohuoneongelmia. Pohjatarinassa pääsemme selvittämään, mitä Olga-nimiselle näyttelijälle tapahtui, sillä hän hävisi ennen Machbetin ensi-iltaa ja on mitä ilmeisimmin jäänyt kummittelemaan Sissilinnaan.  Auttaaksemme Olgaa ratkaisemme muutamaan huoneeseen rakennettuja pulmia. Samalla tutustumme k

Klovnit ilmastoahdistusta purkamassa

Kuva
Klovnit Karoliina Kuvaja (vas.) Sara Saxholm ja Anna Riski vauhdissa klovneriaesityksessä Muutosta ilmassa. Kuva: Minna Hyvönen. Melkein päivälleen kahdeksan vuotta sitten istuin silloisen Hauholan koulun auditoriossa odottamassa sitä hetkeä, kun Janne Kinnunen raahaisi varustekassissa Matias Niemisen lavalle ja alkaisi kiusata tätä oikein perusteellisesti. Tuosta hetkestä alkoi ehkäpä yksi Vaara-kollektiivin historian tärkein teatteripuheenvuoro, Eino Saaren Kinnusen koulukokemusten pohjalta ohjaama Tänään koulun jälkeen . Nyt ei hyssyteltäisi. Nyt yläkoululaiset näkisivät, mitä kiusaaminen pahimmillaan voi olla, mutta heillä oli myös kaikki valta lopettaa Niemisen rääkkääminen heti, kun siltä alkoi tuntua. Ja melko pian alkoi. Tuo kahdeksan vuoden takainen ensiaamu tuli mieleen, kun katselin Vaaran uusimman tuotannon, klovneriateatteriesityksen Muutosta ilmassa ensi-iltaa Generaattorissa .  Siinä, missä TKJ paiskasi koko ongelman rujosti ja kaunistelematta nuorten katsojien sylii

Nobelisti pohtii aikaa ja sen kulumista

Kuva
Kirjallisuuden tämänvuotisen Nobel-palkinnon saanut Annie Ernaux jakaa omistuskirjoituksia vuonna 2011. Kuva: Lucas Destrem / Wikimedia Commons. Aika on veikeä veijari.  Joskus se kuluu liian nopeasti ja joskus se matelee kuin bussi liikenneruuhkassa. Monesti sitä tuntuu olevan liian vähän, joskin ajan kanssa voi myös pitkästyä.  Merkillisintä kaikessa on, että vaikka me mittaamme aikaa äärimmäisen tarkoilla atomikelloilla ja vaikka me näemme joka päivä tai ainakin vuosi ajan aiheuttamia muutoksia itsessämme, fyysikot ovat alkaneet epäillä, ettei aikaa oikeastaan olekaan. Tämän vuoden kirjallisuuden Nobel-palkinnon saaneelle ranskalaiselle Annie Ernauxille aika ehdottomasti on, ja vieläpä sellaisessa muodossa, että sitä voi pohtia ja siitä voi kirjoittaa. Viime vuonna suomeksikin ilmestynyt Vuodet (Gummerus, 2021) on tästä ehdoton todiste. Siinä Ernaux käy läpi elämänsä pikkutyttövaiheesta opiskeluvuosien kautta perheen perustamiseen, opettajan uraansa, avioeroon ja vanhenemiseen. Ai

Olli Jalonen on kirjoittanut parhaan romaaninsa

Kuva
Olli Jalosen tuorein romaani Stalker-vuodet on huima matka Suomen lähimenneisyyteen. Kuva: Pekka Nieminen / Otava   Kun kirjoitan otsikossa, kuinka Olli Jalonen on kirjoittanut parhaan romaaninsa, tiedän väittäväni paljon, onhan kyse sentään miehestä, joka on jo vaikkapa voittanut kaksi kirjallisuuden Finlandia -palkintoa. Yritän perustella väitteeni, sillä aikoinaan luulin, ettei esimerkiksi Taivaanpalloa hienompaa romaania voi kukaan koskaan kirjoittaa. Tähän aikaan ja Suomen lähihistoriaan uppoava Stalker-vuodet on monella ja aivan eri tavalla riipaiseva teos kuin menneestä ajasta ja tieteen kehityksestä kertova Taivaanpallo . Yksi asia Jalosen kolmea viimeksi ilmestynyttä romaania kuitenkin yhdistää, päähenkilön syvälle uppoava itsetutkiskelu. Itse asiassa Stalker-vuosien minäkertoja kuulostaa paljolti Taivaanpallon ja Merenpeiton Angukselta, vaikka aika on eri ja kertoja toisenikäinen. Se taas johtuu Jalosen aivan omanlaatuisesta kertojanäänestä, sananvalinnoista ja lauseide

Romaani kirjasta, joka vapauttaa ihmisen

Kuva
Anthony Doerrin uusin romaani Taivaanrannan taa tekee kunniaa kirjoille, kirjastoille ja kirjastonhoitajille. Kuva: Ulf Andersen. Olen toki lukenut yhdysvaltalaisen Anthony Doerrin Pulitzer- palkitun romaanin Kaikki se valo jota emme näe , ja vaikuttunut samalla tavalla kuin palkintoraati kymmenkunta vuotta sitten.  Miehen uusin suomennos Taivaanrannan taa on myös aivan erinomainen romaani niin kieleltään kuin kerronnaltaan, mutta ennen kaikkea eetokseltaan: kirja on loppujen lopuksi ja edelleen asia tai tavara, jolla on maaginen kyky vapauttaa lukijansa. Tässä tapauksessa sama teos vapauttaa lisäksi kolme eri aikoina elänyttä ihmistä ja tekee kunniaa juuri sille inhimillisen sivistyksen saavutukselle, jolle se kuuluu: kirjastoille. Taivaanrannan taa kertoo siis kolmen saman kirjan kautta itsensä löytävän ihmisen tarinan. Orpotyttö Anna ei ole kovin hyvä ompelemaan eikä kirjomaan pappien juhla-asuja Konstantinopolissa vuonna 1453, mutta hän on erinomainen löytämään vanhoja käsikirjo

Tanssi yli Kirsikkapuiston

Kuva
Anja (Inkeri Raittila) ja Dunjasha (Salla Loper) panevat tanssiksi Helka-Maria Kinnusen ohjauksessa Anton Tsehovin Kirsikkapuistosta. Kuva: Ia Samoil. Mikään ei varmasti ole vaikeampaa, kuin tulkita teatterin lavalla uudestaan satoja tai tuhansia kertoja näytelty teksti. Vaikkapa Kajaanin kaupunginteatterissa juuri ensi-iltansa saaneeseen Anton Tsehovin Kirsikkapuistoon on jokainen teatterin ystävä varmasti joskus törmännyt. Omat Tsehov-muistoni yltävät lapsuuteeni ja Televisioteatterin jähmeisiin tulkintoihin, jotka jostakin syystä minun mielessäni henkilöityvät näyttelijä Iris-Lilja Lassilaan . Voi olla, että muistoni on syntynyt jälkikäteen, sillä niin ihmisen mieli toimii, ja juuri sen vuoksi lukaisin näytelmän kesällä uudestaan, mutta ennakkokäsitykseni oli ja on edelleen olemassa. Klassikon tekijöiden on tämän vuoksi mietittävä tarkkaan kahta tärkeintä asiaa: ensinnäkin sitä, miksi virittää kyseinen näytelmä jälleen kerran ja toiseksi sitä, miten toteuttaa se näyttämölle niin, e