Riippumaton tuumailija

  Tutkijatohtori Jarno Hietalahti työskentelee Jyväskylän yliopistossa. Kuva: Joonas Pennanen. Olen aina pitänyt itseäni humanistina. Yksi tärkeimmistä maailmankatsomukseeni koskaan vaikuttaneista kirjoista on Georg Henrik von Wrightin neljän vuosikymmenen takainen Humanismi elämänasenteena . Mieleeni ovat kuitenkin syöpyneet syvästi myös Aulikki Oksasen runon sanat, jotka Agit Prop -yhtye lauloi: Pitäkööt leijonat makeiskorinsa / puolueettomat humanistit korulauseensa  / tätä vääryyttä vastaan / ei taistella kukkasin ja niin edelleen. Viimeisimmissä kirjoituksissaan von Wrightkin antoi periksi humanismikritiikille ja laajensi näkökulmaansa koko elonkehän käsittäväksi. Ihminen ei olekaan kaiken mitta eikä keskipiste. Olen siis vuosikaudet poukkoillut humanismini kanssa äärestä toiseen pitäen mielessäni kuitenkin koko ajan Immanuel Kantin sanat siitä, että ihminen ei ole väline vaan päämäärä. Tästä kaikesta, ja toki paljon laveammasta keskustelusta jyväskyläläinen filosofi ja tutkijatoh

Haruki Murakamin kertomuskokoelma Ensimmäinen persoona on parin vuoden takaa. Kuva: Elena Seibert / Tammi. Yleensä, kun alan kirjoittaa, yritän järjestää ympäristöni mahdollisimman hiljaiseksi, mutta nyt en. Tuntuu jotenkin luontevalta, että kun pohdin Haruki Murakamin tuoretta novellikokoelmaa Ensimmäinen persoona, radiosta kuuluu samaan aikaan Muistojen bulevardi . Siitä, muistoista ja musiikista, on kysymys myös Murakamin teksteissä. Lainasin otsikkoon lyhyet erikoiset Veikko Huoviselta , sillä tuo sanapari sopii tämän tekstikokoelman arvioon kuin tyylikäs jazz hämyiseen baariin, jossa Murakamin minä-kertoja tälläkin kertaa usein vierailee. En osaa sanoa, miten tarkasti Ensimmäinen persoona noudattelee Murakamin omia elämänkokemuksia, mutta se on ainakin varmaa, että hän tietää tavattoman tarkasti, mistä kirjoittaa. Kokonaan eri asia on se, että tällä kertaa ainakin suomalaisen Murakami-fanin on paikoin vaikeaa innostua, sen verran spesifejä tietoja tai omakohtaisia kokemuksia vai

Filosofi Maija-Riitta Ollila pohtii uusimmassa kirjassaan ihmisen parantelemisen ongelmia ja mahdollisuuksia. Kuva: Jonne Räsänen / Otava. Ongelmamme on tämä: ihmiskunta on kohtapuoliin hävittänyt kaikki elämisen mahdollisuudet planeetalla nimeltä Maa. Siksipä ihmisen on valmistauduttava muuttamaan muille planeetoille. Teknisesti muutto on jo likipitäen mahdollinen, paitsi että matkat muille taivaankappaleille tai ainakin muihin galakseihin ovat niin valtavan pitkiä, ettei niitä pystytä nykyavaruusaluksilla tekemään yhden ihmisiän aikana. On siis paranneltava tekniikkaa ja ennen kaikkea on paranneltava ihmistä kestämään pitkät muuttomatkat. Ratkaisu ongelmaan olisi filosofi Maija-Riitta Ollilan mielestä hyvinkin yksinkertainen: lopetetaan Maan pilaaminen ja aletaan päinvastoin pelastaa sitä kaikin käytettävissämme olevin keinoin ja tiedoin. On vain niin, ettei Maan pelastaminen taida ihmislajille kelvata.  On siis todellakin alettava parannella ihmistä avaruusmatkailua kestäväksi, eikä

Camera obscura - osallistava esitys tutustuttaa katsojansa maailman ensimmäiseen kameraan. Piirros: Mayumi Niiranen-Hisatomi. Kajaanin kaupunginteatteri jatkaa lupaamallaan linjalla: Sissilinnan näyttämö on lasten ja nuorten ja heille tarjotaan lauantaisin vain parasta. Mainio teatteriintutustumisseikkailu Kauhulinna vei katsojansa teatterin kulissien takaiseen maailmaan, ja uusin, Inkeri Raittilan käsikirjoittama Camera obscura todistaa, että valokuvaaminen on jotakin aivan muuta kuin tolkutonta näpsimistä kännykkäkameralla. Nykyaikaan kurottaen esitys kertoo senkin, että maailman ensimmäinen selfie otettiin melkein kaksisataa vuotta sitten neulansilmäkameralla eli camera obscuralla. Jos joku ihmettelee, mitä yhteistä jokaisesta maailman teatterista löytyvällä mustalla laatikolla ja camara obscuralla on, niin kaikki. Camera obscura on kirjaimellisesti pimeä huone, jonka yhdessä seinässä on pienenpieni reikä, jonka kautta valo kulkee ja muodostaa vastapäiseen seinään kuvan. Kuvasta