Riippumaton tuumailija

Jouko Laine (Karoliina Kuvaja) saa sapiskaa äidiltään (Panu Huotari) Juha Hurmeen käsikirjoittamassa ja ohjaamassa pienoisnäytelmässä Jouko Laine. Kuva: Minna Hyvönen. On tätä niin odotettu! Juha Hurme ja Vaara-kollektiivi antavat kuluneille, kliseisille ja aivan liikaa taiteilija Akseli Gallen-Kallelan mielikuvituksesta kasvaneille Kalevala- tulkinnoille sellaista kyytiä, että oksat pois. Noin nykyaikaan asettuva ja osin Hurmeen omiin lapsuudenkokemuksiin perustuva pienoisnäytelmä Jouko Laine uskaltaa kysyä samaa, mitä Hurme kysyi jo tuoreessa kirjassaan Kenen Kalevala? , mutta nyt ei puhuta enää siitä, missä se on syntynyt ja oliko muinais-Suomessa legendaarinen Väinö-kuningas vai ei, vaan keskitytään ennen kaikkea siihen, miten tunkkaisesti kansalliseeposta on meille tyrkytetty. Kun ainoa tapa, jolla eeposta vaikkapa minun koululapsuudessani meille tarjottiin, oli jylhä nelipolvisen trokeen ulkoaopettelu, niin ei yhtään ihme, että Elias Lönnrotin suurenmoinen hengentuote jäi kovin

Kirjailija Katja Kettu kirjoittaa Kirjailijasta, jolle on tapahtunut ainakin päällisin puolin paljon sellaista, mitä Ketulle itselleen. Kuva Niclas Mäkelä / Otava. Sanottakoon nyt heti tähän kärkeen, että Katja Kettu on kirjoittanut mainion romaanin. Erään kissan tutkimuksia on runsas ja koskettava kirja kolmen sukupolven naisten elämästä. On Kirjailija, joka kipuilee tässä ajassa elämisensä ja työnsä kanssa, on isoisoäiti Eeva, jonka elämä korvessa, Neuvostoliiton rajan kupeessa sata vuotta sitten on kaikkea muuta kuin helppoa ja on Kirjailijan isoäiti Tytti, joka vasta vaikeuksissa siinä välissä onkin. Eeva ei ehtinyt koskaan tavata tyttärenpojantytärtään, mutta onneksi on taivaista tipahtanut Kissa, joka sitoo kolmen sukupolven naisten elämät monella tavalla yhteen. Ja sitten on vielä Katja Ketun oma tarina, joka pilkistelee Kirjailijan tarinassa varsin totena, vaikkei Erään kissan tarina varmaan avainromaani olekaan.                                                                

Kirjailija Iida Turpeinen valmistelee väitöskirjaa luonnontieteiden ja kirjallisuuden risteymistä. Hänet on kuvattu stellerinmerilehmän luurangon edessä Helsingin Luonnontieteellisessä museossa. Kuva: Susanna Kekkonen. Harvoinpa olen niin innoissani jostakin kirjasta, kuin nyt Iida Turpeisen esikoisromaanista Elolliset . Romaani on viisas, viihdyttävä, jännittävä, erinomaisesti kirjoitettu, tietävä, uusia ajatuksia antava ja perusteellisesti tutkittu ja rakennettu. Jos Anni Kytömäki ei olisi saanut kirjallisuuden Finlandiaa kolme vuotta sitten niin ikään häviävää luontoa kuvaavasta romaanistaan Margarita , Turpeinen olisi nyt ehdottomasti vahvoilla. Toisaalta: ainutkertaisia kirjojahan kisassa palkitaan, ei trendejä tai niiden puutteita. Turpeisen Elolliset alkaa ja loppuu Helsingin Luonnontieteelliseen museoon , tiedättehän, siihen kivenheiton päässä rautatieasemasta seisovaan rakennukseen, jonka sisäänkäyntiä vartioi komea hirvipatsas. Museon kokoelmissa on muudan harvinaisuus, suku

Sara Grotenfelt (vas.) ja Sonjis Laine muuntuvat supersankareiksi Sari Palmgrenin koreografiassa Hyökkäämisen ja puolustautumisen strategiat. Kuva: Minna Hyvönen. Etupenkin arviolta kymmenvuotiaat pojat eivät ole tippaakaan väärässä: Routa Companyn uusin tanssiteos on kertakaikkiaan vain niin mukaansa tempaava. Siinä me, nuoret ja vanhat, kannustamme omaa tanssijaamme ikiaikaisessa olemassaolon taistelussa, jota henki kurkussa seuraamme. On menossa Roudan uuden taiteellisen johtajan Sari Palmgrenin uusimman tanssiteoksen, Hyökkäämisen ja puolustautumisen strategiat , ensi-ilta, johon Palmgren on hakenut innoitusta, mistäpä muualtakaan kuin luonnosta, jossa nuo strategiat on osattava, jos aikoo jatkaa lajinsa elämää. Eihän Palmgren todellakaan ole ensimmäinen koreografi, joka tuo taistelun mukaan tanssiin. Tunnetuin esimerkki tuosta lienee Brasiliassa syntynyt capoeira , jonka liikekielestä HPS :kin paljon lainaa. Capoeirahan on lyhyesti sanottuna tanssiksi naamioitua taistelua, jonka

    Isoisäni kuplettimaakarissa lavalla nähdään Valtteri Pääkkönen (vas.) ja Sami Sainio. Kuva: Minna Hyvönen Aina silloin tällöin joku muistaa varmaan ulkomuistista moittia Kajaanin kaupunginteatteria siitä, että se on unohtanut, että sillä on myös sellaista yleisöä, joka ei kaipaa maailmaa ja sen menoa kartoittavia esityksiä, vaan hupia ja hauskuutta. Siitäkin teatteri on jopa tänä syksynä saanut nuuskaa, että sen esitykset ovat kalliita ja vain iltaisin. En oikein ymmärrä, missä näitä heittoja kasvaa, en etenkään, kun kävin katsomassa Isoisäni kuplettimaakarin kymmenen euron hintaisen ensimmäisen kotiesityksen Sissilinnassa sateisena torstaina. Esityksen ensipäiväesityksen koin jo muutama viikko sitten kajaanilaisessa hoitokodissa. Veikko Leinosen ohjaama ja Sami Sainion ja Valtteri Pääkkösen toteuttama esitys hurmasi kanssani kuplettien mukana eläneen 28-henkisen pohjoispohjanmaalaisen teatteriretkueen täysin. Väliaplodeja sateli, uskaliaimmat lauloivat Sainion mukana ja esitykse

Taidehistorioitsija Anna Kortelainen matkustaa uusimmassa romaanissaan filosofi Walter Benjaminin kanssa pohjoiseen Suomeen ja takaisin. Kuva: Veikko Somerpuro / Tammi. Koin viime kesänä latteasti sanottuna ahaa-elämyksen Albert Edelfeltin näyttelyssä Ateneumissa kierrellessäni. Esillä olivat kaikki tärkeimmät Edelfeltin maalaukset Louis Pasteurista alkaen, mutta eniten odotin näkeväni Virginien , jonka aika ja sattumukset ovat kuljettaneet 1930-luvulla Joensuuhun ja josta Anna Kortelainen kirjoitti joitakin vuosia sitten ihastuttavan kirjan. Siinähän taidehistorioitsija seurasi taiteilijan jälkiä ja yritti löytää tämän mallin ja rakastajattaren paikan historiassa ja, jos vain pystyisi, merkkejä pariskunnan yhteisistä jälkeläisistä. Tuon kirjan kannessa oli juuri mainitsemani Joensuuhun kotiutunut muotokuva kuvankauniista naisesta, joka lepäilee divaanilla ja katsoo jumalaisilla silmillään suoraan katsojaansa. Yllätys olikin melkoinen, kun tapasin samaisessa Ateneumin näyttelyssä mu