Riippumaton tuumailija

Isoisäni kuplettimaakari tuo lavalle näyttelijä Sami Sainion ja muusikko Valtteri Pääkkösen. Kuva: Minna Hyvönen. Joku voisi kysyä, onko maailmassa mitään niin eilistä kuin vaikkapa Tapio Rautavaaran laulama Juokse sinä humma tai Veikko Lavin Silakka-apajalla , mutta antaa kysyä ihan vapaasti, sillä se ihmisten joukko, jolle Vaara-kollektiivi ja Kajaanin Kaupunginteatteri ovat tuottaneet yhdessä Isoisäni kuplettimaakari -nimisen laulelma- ja näytelmähetken, tuntevat nuo laulut varmasti paremmin kuin nämä nykyisin kuunneltaviksi tarjoiltavat biisit. Ja niin pitää ollakin, sillä tämä kahden miehen kevyt esitys on tarkoitettu juuri niille ihmisille, joiden nuoruuden kupletti-iltamien laulut merkitsevät vielä jotakin. Enkä tarkoita tällä sitä, etteikö vaikkapa Lavin Jokainen ihminen on laulun arvoinen sopisi kenen tahansa kuultavaksi ja pohdittavaksi, vaan sitä, että palvelukodeissa asuvilla ihmisilläkin on oikeus omannäköiseensä teatteriviihteeseen. Vaikka vierastan hankkeita ja niide

Kirjailija Tessa Hadley. Kuva: Sophie Davidson. Kun olin lukenut pari-kolmekymmentä sivua Tessa Hadleyn romaanista Vapaa rakkaus , ihmettelin itsekseni, mitä ihmettä olin tekemässä. Kiinnostavatko minua todellakin englantilaisen hienostorouvan kotihuolet ja tarkkaan kuvatut ehostautumisyritykset?  Mutta niin vain kävi, että kun kirjan nelikymppinen sankaritar Phyllis alkoi repiä itseään irti entisestä, suojatusta mutta perin tylsästä elämästään, romaani vei mukanaan eikä vähiten siksi, että kirjan nimikin alkoi kuulostaa pikemminkin ironiselta kuin ihanteelta. Hadley kuvaa nimittäin paitsi Phylin omaa kasvua, myös koko ympäröivän yhteiskunnan ja oman perheen suhtautumista siihen. Phylin aviomies Roger ottaa, mitä tulossa on, ja teini-ikäinen tytär Colette ymmärtää, ettei hänen äitinsä tapa ripustaa verhoja ja koristella suurta asuntoa erilaisilla asumisen esineillä olekaan ainut vaihtoehto. Varsinaiseksi kärsijäksi ja isänsä jälkiä seuraavaksi ihmiseksi osoittautuu perheen poika Hugh,

Pekka Louhio ottaa haltuunsa perinteisen purolalaisen pihan. Kuva: Minna Hyvönen. Juuri nyt, palattuani eilen illalla kotiin Sari Palmgrenin ja hänen työryhmänsä toteuttamalta Aidatut unelmat -kävelyretkeltä ja nykytanssiesityksestä Kajaanin Purolan pihoilta, ymmärrän entistä paremmin, miksi yksi ehdottomista lempikirjailijoistani, W.G. Sebald suosii kävelemistä.  Sebald kävelee, että ajatus kulkisi vapaasti, että ympäristö puhuisi hänelle ja vaikuttaisi hänen olemiseensa. Että hänestä tulisi niin yhtä ympäristönsä kanssa, että hän ymmärtäisi, mitä paikoissa, joihin hän pistäytyy, on oikeasti tapahtunut. Ehkäpä puhtain Sebaldin kävelykirjoista on toistakymmentä vuotta sitten suomennettu Saturnuksen renkaat . Siinä hän vaeltelee yksin East Anglian maisemissa ja antaa ajatuksen virrata. Minä kävelin Aidattujen unelmien kaksituntisen reitin yhdessä kuudentoista muun vaeltajan kanssa, mutta niin täysin omiin ajatuksiini vaipuneena, että vasta tuolla kierroksella huomasin esimerkiksi sen,

Toimittaja Kalle Kniivilällä on vuosikausien kokemus Venäjästä ja Ukrainasta. Kuva: Ingemar D Kristiansen. Toimittaja Kalle Kiivilä kysyy yhden, mutta sitäkin tärkeämmän kysymyksen tuoreessa reportaasikirjassaan Ukrainasta:  Mitä eroa on Ukrainalla ja Venäjällä? Paljonkin, mutta tässä ehdottomasti tärkein: ukrainalaiset voivat aina vaihtaa vallanpitäjänsä vaaleilla, mutta venäläiset eivät tätä nykyä milloinkaan. Kun kirjoitan tätä, olen juuri lukenut uutisen, jonka mukaan Kremlin tiedottaja Dmitri Peskov on juuri lipsauttanut, että hyökkäyssodan Ukrainaa vastaan aloittanut presidentti Vladimir Putin valitaan seuraavissakin vaaleissa. Kannatusprosenttikin on jo selvillä: reilusti yli 90. Maa joka heräsi ei ole ensimmäinen Kniivilän Venäjästä ja sen naapureista kirjoittama tietokirja, mutta niin ukrainan kuin venäjän kieltä taitavana hän tavoittaa tällä kertaa haastateltavansa ehkäpä vieläkin paremmin ja syvemmin kuin tähänastisissa teoksissaan, joissa hän on käsitellyt vaikkapa Krim

Unkarinjuutalainen runoilija Ernö Szép joutui pakkotyöhön kuukauden päiviksi ja kirjoitti kokemuksistaan päiväkirjaromaanin Ihmisen haju. Kuva: Wikimedia Commons. Se, mistä unkarilainen kirjailija Ernö Szép kirjoittaa, ei varmasti ole kamalin keskitysleirikokemus, johon natsit vihollisinaan ja ali-ihmisinä pitämiään juutalaisia alistivat, mutta kuukauden päivät loka-marraskuussa 1944 riittävät varsin mainiosti kertomaan meille, mihin äärimmäinen autoritarismi hetkessä johtaa. Unkari ja etenkin sen juutalaisväestö kokivat hirveitä toisessa maailmansodassa, mutta se, mistä Szép pienessä päiväkirjamaisessa teoksessaan Ihmisen haju kertoo, riittää kuvaamaan, mitä kaikkea ihminen voi toiselleen tehdä.  Tässä tapauksessa pahantekijöinä eivät edes olleet saksalaiset, vaan ihan tavalliset unkarilaiset, jotka viehättyivät äärioikeistolaiseen Nuoliristi -puolueeseen ja ryhtyivät hirmutekoihin, kun aivan sodan lopulla saivat Unkarissa vallan Saksan avulla. Niin ja sodan loputtua heille riitti t