Riippumaton tuumailija

  DDR:n 40-vuotispäivää juhlittiin 7.10.1989. Mukana juhlissa olivat niin Erich Honecker, Mihail Gorbatshov kuin Wojciech Jaruzelski. Berliinin muuri murtui tasan kuukauden kuluttua 9.11.1989. Kuva: Klaus Franke, Bundesarchiv / Wikimedia Commons. Helsingin yliopiston Suomen ja Venäjän historian dosentti Antti Kujala on kirjoittanut mielenkiintoisen kirjan, joka vastaa ainakin kahteen minua kauan askarruttaneeseen kysymykseen. Kirja on nimeltään Kuin veljet keskenään - Neuvostoliiton itäeurooppalainen imperiumi 1944-1991 ja kysymykset ovat oikeastaan aika yksinkertaisia. Ensimmäinen koskee sitä, millä tavoin Neuvostoliitto hallitsi aikansa sosialistisia naapureitaan, toinen sitä, että jos ja kun presidentti Urho Kekkonen ovelana miehenä ymmärsikin, millaisen mahdin kanssa hän pelasi, kun neuvostosuhteita rakensi, niin ymmärsivätkö perässähiihtäjät? Vastaus ensimmäiseen on paitsi taloudellinen, myös aivan yksinkertaisen hallinnollinen. Neuvostoliitto ja tietysti NKP:n johto kiristi n

MUR-metsän karhut (Maria Autio ja Johannes Purovaara) ihmettelevät kantoa, johon törmäävät Sari Palmgrenin tanssiteoksessa MUR. Kuva: Minna Hyvönen. Kajaanin Rouva Company teki sen taas: tarjolla on niin taiten tehty ja perusteellisesti mietitty nykytanssiteos, että metsässä ollaan ja metsästä nautitaan. Tällä kertaa esitys on tehty vartavasten perheen pienimmille, mutta voin vakuuttaa, ettei aikuinenkaan jää kylmäksi. MUR on kaikessa ihmisen, tai no, karhun mittaisuudessaan yksinkertaisesti valloittava. MURin koreografia ja ohjaus ovat Sari Palmgrenin vakaata käsialaa. Teos perustuu Kaisa Happosen ja Anne Vaskon Mur- kirjoihin, joissa ympäristöä ja luontoa käsitellään lapsen tasolta ja hänen kokemuspiirinsä kautta. MURin voi tiivistää oikeastaan kolmeen teemaan, joista ensimmäinen on metsä ja sen tutkiminen. Mitä kaikkea metsästä löytyy? tanssijat Maria Autio ja Johannes Purovaara kysyvät ja antavat lasten vastata kaikessa rauhassa. Teoksen toinen teema on luonnonsuojelullinen. Ku

Valkoisten voitonparaati Terijoella huhtikuussa 1918. Kuva: G.M. Nikitin / Wikimedia Commons. Sotasurmat -sivuston tiedot ovat varsin vähäiset. Niiden mukaan Hilma Lydia Samulintr. Orava teloitettiin Kuolemajärvellä 10.5.1918. Hän oli syntynyt 15.8.1898. Rekisteritiedot kertovat, että hän oli ammatiltaan työläinen ja kotoisin Johanneksesta. Hän oli naimaton, ja sekin on kirjattu, että hän oli nainen.  Teloituspäivä on kerrottu, mutta syytä ei. Sotilaaksi hänet mainitaan, mutta esimerkiksi sitä, kantoiko hän asetta, ei tiedetä. Hautaustapakin on jäänyt selvittämättä. Hilma Orava oli minun isäni äidin sisko. Hänestä ei suvussani koskaan puhuttu mitään. Ilmeisesti kaksi hänen veljeään pääsi pakenemaan itärajan yli, mutta sen koommin heistä ei ole kuulunut mitään. Isäni tosin kertoi joskus talvisodan aikana kuulleensa vanhempiensa puhuvan siitä, mitä tapahtuisi, jos Neuvostoliitto onnistuisi valtaamaan Suomen. "Sinun veljesihän ovat sillä puolella", ukki kuuluu sanoneen

Tämä kuva Anna-Liisasta on Seminaarin näyttämöltä, josta näytelmä siirtyi peruskorjattuun teatteritaloon. Kuvassa Satu Turunen (edessä vas.), Milla Kuikka ja Jukka Peltola. Takana Teija Töyry (vas.), Mika Silvennoinen ja Jose Viitala. Kuva: Veera Konsti. Ehdin tykästyä Kajaanin kaupunginteatterin Seminaarin näyttämöön oikein kunnolla niiden vuosien aikana, kun vanha teatteritalo oli perusteellisessa remontissa. Pidin Seminaarin miljööstä ja sen mustan laatikon tunnelmasta eniten siksi, että se oli niin pieni, kompakti ja intiimi verrattuna entiseen suureen näyttämöön, jossa teatteria tehtiin vanhan tekniikan varassa lavalle nostettuna. Kun istahdin lauantaina ensin peruskorjatun teatteritalon avajaisiin ja illalla Anni Mikkelssonin ohjaaman Anna-Liisan juhlanäytökseen, mietin, josko ja jos, niin miten paljon uudet tilat ja tekniikka vaikuttavat teatterikokemukseeni, jolle teksti ja sen tulkinta ovat kuitenkin aina ne tärkeimmät asiat. Tekniikan, uuden ja vanhan, tehtävä on ollut tuke

Yleisen oikeustieteen emeritusprofessori Kaarlo Tuori on kirjoittanut erinomaisen kirjan ystävästään Matti Wuoresta ja tämän asianajajana edustamista oikeustapauksista ja sitä kautta Suomen oikeuslaitoksen kehityksestä. Kuva: Teos. Oikeus on merkillinen asia. Maallikko ajattelee helposti, että oikeus toteutuu, kunhan vain sitä jakavat perustavat kaiken tekemisensä kirjoitettuun lakiin. Näin ei tietenkään ole.  Ensiksikin laki voi olla vanhan sanonnan mukaan kaikille sama, mutta tuomiot vaihtelevat. Sitä paitsi lait ja niiden tulkinnat ovat aina sidoksissa aikaansa, eivätkä meille nyt niin tärkeät ja likipitäen itsestäänselvät asiat kuten perus- ja ihmisoikeudet ole olleet kovin suuressa huudossa Suomessa. Helsingin yliopiston yleisen oikeustieteen emeritusprofessori Kaarlo Tuori on kirjoittanut loistavan kirjan ystävästään ja kollegastaan Matti Wuoresta , mutta ennen kaikkea hänen oikeusjutuistaan.  Tuori kertoo meille melkoisesta siivusta suomalaista oikeuskäytäntöä niiltä ajoilta, k