Riippumaton tuumailija

Ágota Kristóf (1935-2011) pakeni Unkarista Sveitsiin vuoden 1956 Unkarin kansannousun jälkeen. Merkillisiä ovat kirjojen tiet. Tammi julkaisi ensimmäisen osa Ágota Kristófin kaksosista, Euroopasta, Unkarista ja totalitarismista kertovasta trilogiasta jo vuonna 1986. Vasta nyt kustantaja havaitsi, että koko trilogia on ehdottomasti julkaisemisen arvoinen, ja antoi Ville Keynäsille tehtäväksi suomentaa kolmikon puuttuvat osat. Ensimmäinen osa, Iso vihko on myös julkaistu uudestaan Anna Nordmanin alkuperäisenä suomennoksena. Ehkä kävi niin, että suomettuneessa Suomessa ei uskallettu julkaista kirjoja, jotka kaivautuvat niin syvälle ja niin kipeästi eurooppalaiseen diktatuuriin ja sen olemukseen, että joku olisi voinut siitä suuttua. Nyt mitään pidäkkeitä ei enää ole. Pikemminkin on niin, että me tarvitsemme Kristófin trilogian kaltaisia teoksia ihan oman itseymmärryksemme ja historiantajumme kehittämiseksi. Venäjän raukkamainen hyökkäys Ukrainaan tekee trilogian äärimmäisen ajankohtai

 Sivu kirjasta, jossa Leonardo Da Vinci esittelee Vitruviuksen miehen noin vuodelta 1487. Kuva: Wikimedia Commons. Tuossa päällä on kuva, jonka varmasti tunnet. Se on Leonardo Da Vincin Vitruviuksen mies , mutta tiedätkö mikä tai kuka on Vitruviuksen mies? Se on kaksi vuosituhatta sitten vaikuttaneen roomalaisen arkkitehdin Marcus Vitruvius Pollion määrittelemien täydellisen ihmisen, tässä tapauksessa miehen, mittojen mukaan piirretty kuva. Mikään ei Vitruviuksen mielestä ollut luonnossa outoa tai suhteetonta, vaan kaikki palautui luonnon tarjoamiin mittoihin, niin ihmisen rakenne kuin meidän rakentamamme talot. Keisari Augustuksen aikaan vaikuttanut ja Gaius Julius Caesarin valloitusretkille linnoitusinsinöörinä osallistunut Vitruvius laati teoksen Arkkitehtuurista , joka on alan vanhin kokonaisena meille säilynyt arkkitehtuurin periaatteet esitellyt opas, eikä mikä tahansa opas, vaan kymmeneen laajaan kirjaan jaettu valtava opus, joka pitää sisällään niin vaikkapa temppelinrakennusoh

Sofokleen patsas ateenalaisen, amfiteatterin muotoon rakennetun puiston kulmalla. Kuva: Wikimedia Commons. Olen aina ihmetellyt sitä, miksi ihmiset haluavat lukea lomillaan kevyttä ikään kuin vastapainoksi kovalle työlleen. Minun mielestäni parempaa hetkeä klassikoiden lukemiseen ei olekaan kuin muutamien päivien tai viikkojen loma, sillä klassikot todellakin tarvitsevat aikaa ja rauhaa. Olen koonnut tähän tekstiin klassikkokirjoja, jotka ovat jopa onnistuneet muuttamaan elämääni ja ajattelemistani, eivätkä mitkään näistä oikeastaan ole kovinkaan raskaita luettavia Dante Alighierin Jumalaista näytelmää lukuunottamatta, mutta kerron kohta, miksi se on. Ja mikä parasta: kaikki tässä esittelemäni klassikot löytyvät erinomaisista kirjastoistamme. Aloitetaan antiikista ja yhdestä Kreikan suurimmista runoilijoista, Sofokleesta , ja hänen neljän näytelmänsä uudesta suomennoksesta. Näytelmät ovat Traakhiin pidot, Aias, Filoktetes ja Elektra (Teos, 2018). Kokoelman ovat toimittaneet Tua Kor

Esikoinen on kirjailija Maria Peuran kuudes romaani. Kuva: Marjo Tynkkynen / Blindspot Photo Oy. Kirjailija Maria Peura on ehdottomasti rohkea, uhkarohkeakin ihminen. Kuudennessa romaanissaan Esikoinen hän tekee sen, mitä hänen on omien sanojensa mukaan pakko tehdä.  Peura kirjoittaa elämänsä suurimmista tragedioista, äidistään, joka ei ole mikään mallikasvattaja, isästään, jota koulun rehtorius ei suojannut juopottelulta, yhä uusista väkivaltaisista miehistään ja elämänsä vaikeimmasta, mutta antoisimmasta ihmissuhteestaan, omasta esikoispojastaan, joka huostaanoton ansiosta selviää kuin selviääkin päihde- ja rötöskierteestä oikeaan elämään. Kirjan arvioijalle Esikoinen on harvinaisen kova pala, muttei siksi, että Peura kaivaa itsestään ja elämästään esille asioita, joista moni toinen on vaiennut, vaan siksi, etten tiedä, miten arvioida Maria Peuran romaania romaanina ilman, että arvostelen oikean Maria Peuran elämää ja hänen tekemiään ratkaisuja. Kirjan käsittelemistä auttaa toki se

Nimetön on Hanna Weseliuksen kolmas romaani. Kuva: Carl Bergman. Näin syksyisin tahtoo käydä aina niin, että Finlandia- kirjapalkinnon ehdokkaat vievät kaiken tilan muilta vuoden aikana ilmestyneiltä suomalaisilta romaaneilta. Yksi tällainen romaani on Hanna Weseliuksen Nimetön - Nanette Kottaraisen muotokuva , vaikka kaikeksi onneksi se on nyt ehdolla Runeberg -palkinnon saajaksi, niin että ei se ihan huomiotta sittenkään jäänyt. Kirjoitan onneksi, sillä vaikkei se ehkä olekaan tämän vuoden paras suomalaisen kirjoittama romaani, niin paitsi että se on rakennettu erinomaisen taitavasti, näkymätöntä yksinäisyyttä pohtivana tarinana se on enemmän kuin paikallaan. Rakenteeltaan se on siinä mielessä kiinnostava, että varsin syrjässä eläneen ja vanhana kuolleen Nanette Kottaraisen tarinaa kertoo peräti kolme ihmistä, Nanette itse omien päiväkirjojensa kautta, Leila, jonka Nanette on palkannut kirjoittamaan päiväkirjat puhtaiksi, ja kolmas ihminen, romaanin varsinainen kertoja, jolle Leila p