Riippumaton tuumailija

Yksi tämän talven kirjallisuustapaus on ollut englantilaisen Marian Evansin vuonna 1876  George Eliot -salanimellä julkaisema tuhti romaani Daniel Deronda . 900-sivuisen järkäleen suomentaminen ja julkaiseminen (WSOY) on jo sinänsä kulttuuriteko, mutta ei vain siksi, että kirja solahtaa niin kivuttomasti esimerkiksi suomalaisia niin kovasti kiehtovan Jane Austenin kuvaamaan maailmaan, vaan siksi, että se on monta asiaa pohtiessaan aikaansa edellä. Yksi niistä kysymyksistä on juutalaisuus ja juutalaisten asema 1800-luvun lopun ja sen jälkeisen ajan maailmassa. Niin. Perienglantilainen, tosin juutalaisista ystävistään nauttinut Eliot lataa kirjansa täyteen sionistisia ja juutalaisten omaa Israelia haikailevia ajatuksia kaksi vuosikymmentä ennen kuin Theodor Herzl esitteli vuonna 1896 sionismin perusperiaatteet kirjassaan Juutalaisvaltio . Ilman juutalaiskysymyksen käsittelyä Daniel Deronda olisi hyvinkin voinut häipyä kirjallisuuden historian hämärään, vai olisiko?                

Vihollisteni viholliset ovat ystäviäni. Näin on joku sanonut, mutta suomalaiset itsenäisyysmiehet ja -naiset ovat myös väitteen todeksi eläneet. Viime vuoden puolella ilmestyi Erkki Vettenniemen kirja Suomi terrorin tukikohtana (SKS). Kirja on monella tavalla mielenkiintoinen retki 1900-luvun alun aatteisiin ja politiikkaan, mutta kääntää myös päälaelleen joitakin ajatuksia, jotka ostamme tuosta vain, koska Suomi ja itsenäisyys. Jos Vettenniemen kirjan tiivistää oikein tiukaksi paketiksi, kirjoittaja haluaa kertoa, että Suomi todellakin oli toistasataa vuotta sitten varsinainen käärmeiden pesä, etenkin Laatokan Karjala Terijokineen, josta pistäytyi pamauttamassa pommin Pietarissa yhtä helposti kuin nyt kajaanilaisperheet matkaavat Kuopion Ikeaan ostamaan kertakäyttöhuonekaluja.                                                                     *** Ja niin venäläiset anarkistit, sosiaalivallankumoukselliset ja bolshevikit myös tekivät. Terijoelta saattoi vuokrata kauniin pitsihu

Suomalainen elokuva on viime vuosina saanut aivan uuden, mainion lisän. Tähän asti vain erilaisten enemmän tai vähemmän viinaan kuolleiden miesmuusikoiden lisäksi elokuvien aiheiksi ovat alkaneet kelvata suomalaiset naiset, eivätkä ketkä tahansa naiset, vaan oikeasti merkittävät esikuvat ja kulttuuripersoonat. Elokuva Hella Wuolijoesta aloitti uuden, Tove Janssonista ja Minna Canthista on elokuvat tekeillä ja nyt perjantaina saa ensi-iltansa taiteilija Helene Schjerfbeckistä kertova, Antti J. Jokisen ohjaama leffa, jonka nimi on ytimekkäästi Helene . Kajaanilaisittain elokuva on erityisen mielenkiintoinen, sillä nostaahan se esiin Kajaanissa taiteilijanimellä H. Ahtela vaikuttaneen Einar Reuterin , jonka kotitalokin oli vielä reilu vuosikymmen sitten pystyssä Teppanassa. Laura Birn on loistava Helene Schjerfbeck. Kuva: Andres Teiss.                                                                                *** Jokinen ja hänen käsikirjoittajakumppaninsa Marko Leino p

Pieni uutinen perjantain Hesarissa pysäytti. Helsingin käräjäoikeus oli hylännyt toimittaja ja kirjailija Jessikka Aron hakeman lähestymiskiellon kahdelle häntä oikeudenkin mielestä kiistattomasti häirinneelle, jopa vainonneelle ihmiselle. Käräjäoikeus totesi, että kaksikon toiminta on häirinnyt Aroa vakavasti sekä aiheuttanut tälle pelkoa ja ahdistusta. Toisaalta käräjäoikeus toteaa, ettei "fyysinen ja välitön häirintä ole luonteeltaan ollut kovin vakavaa, eikä asiassa ole perusteltua aihetta olettaa, että välitön häirintä muuttuisi vakavammaksi". Selvä. Tässä siis ollaan. Ja siinä, että Aron kimppuun käydään varmasti entistä hanakammin, vaikka hänen pääkiusaajansa Johan Bäckman  sai jo oman tuomionsa niin vainoamisesta, törkeästä kunnianloukkauksesta kuin yllytyksestä törkeään kunnianloukkaukseen ja apupoika  Ilja Janitskin törkeästä kunnianloukkauksesta. On nimittäin niin, että Aroa vainonneiden porukoiden piirissä niin syytteet kuin tuomiotkin kannustavat jatkamaan,

Harvoinpa olen pettynyt Nobelin kirjallisuuspalkintovalintoihin, sillä kovin usein valinta on kohdistunut sellaisiin kirjailijoihin, joita ei ole edes ehditty suomentaa ennen palkitsemista. Vuonna 2017, silloin kun palkinto jaettiin vielä ennen komitean kriisiä ja palkinnotonta välivuotta, olin onnistunut bongaamaan senvuotisen voittajan ja hänen uusimman romaaninsa. Vuoden 2017 palkinnon sai japanilainen Kazuo Ishiguro ja romaani, jonka Tammi oli jokin aikaa sitten julkaissut Keltaisessa kirjastossaan ja jonka olin onnistunut lukemaan, oli nimeltään Haudattu jättiläinen. Niin vain kävi, että ihmettelin, miten tuon romaanin kirjoittaja oikeasti palkitaan. En pitänyt kirjasta, en sen myyttisestä Arthurin aikaan sijoittuvasta tarinasta enkä oikeastaan turhan ilmiselvästä lopustakaan. Toki on niin, että arviooni vaikutti se, että samalla, kun palkinto annettiin Englannissa asuvalle japanilaiselle, tiesin, ettei oma lempikirjailijani, niin ikään japanilainen Haruki Murakami voisi koskaa