Riippumaton tuumailija

Clifford Berrymanin piirros Washington Starista 9.10.1939. Wikimedia Commons. Tämän jutun kuvitukseksi löysin Wikimedia Commonsista mainion, Clifford Berrymanin piirroksen, jonka Washington Star -lehti julkaisi 9.10.1939. "Kuinka kauan tämä kuherruskuukausi mahtaa kestää?" piirroksen teksti kuuluu, ja aivan aiheesta. Neuvostoliiton ulkoministeri Vjatšeslav Molotov ja hänen saksalainen virkaveljensä Joachim von Ribbentrop allekirjoittivat 23.8.1939 sopimuksen, jolle antoivat myös nimensä. Tuossa piirroksen ilmestymisen vaiheessa maailma osasi pöyristyä vain perivihollisina esiintyneiden diktatuurien yllättävää yhteisymmärrystä, mutta sopimuksen muutaman kappaleen mittaisesta salaisesta lisäpöytäkirjasta kukaan ei tiennyt mitään. Eversti evp. Ari Rauhala ja tietokirjailija Antero Uitto julkaisivat jo viime syksynä tietoteoksen, jossa käsittelivät natsi-Saksan ja Neuvostoliiton suhteita. Epäpyhä liitto. Saksan ja Neuvostoliiton yhteistyö 1922-1941 on myös suomalaisittain kiin

Mummo (Heidi Syrjäkari) opettaa lapsenlastaan Valtteria (Valtteri Pääkkönen) keittämään oikeaa pannukahvia näytelmässä Mummoni kuningatar Elisabeth. Kuva: Minna Hyvönen. Tarkoitan otsikon jokaista sanaa, mutten pelkästään sitä, miten hyvin Heidi Syrjäkari Mummoni kuningatar Elisabethin neljästä roolista selviää, vaan sitä, miten syvälle hän pääsee ikätovereiden ja omaan osaansa syntyneiden naisten, mummonsa Laura Syrjäkarin ja niin ikään edesmenneen kuningatar Elisabethin elämiin. On tietysti totta, että Elisabeth II eli aivan toisenlaisissa oloissa ja vastuissa kuin pohjoispohjalainen maatalon emäntä, mutta kumpikaan ei saanut valita toisin. Elisabethista tuli kuningatar, kun hän oli juuri ja juuri täysi-ikäinen, kun taas Laura sai kotitalonsa avaimet isältään kymmenvuotiaana, kun tilan jatkajaksi ajateltu isoveli menehtyi. Unelmat koulunkäynnistä saivat jäädä. Näistä tarinoista Syrjäkari tiivistää lavalle pienen helmen, jonka hän teatterin muusikon Valtteri Pääkkösen kanssa vallo

Anna Riski ja maagisessa meressä tavattu kala. Kuva: Minna Hyvönen / Vaara Kollektiivi. En olisi uskonut! Meriakvaarioksi muuttuneen kajaanilaisen liikehuoneiston lattialla istuu sylikkäin kymmenkunta vauvaa ja taaperoa äitiensä ja yhden isän sylissä. Kaikki keskittyvät reiluksi puoleksi tunniksi seuraamaan, mitä maagiseksi mereksi lavastetulla näyttämöllä tapahtuu. Joku hihkaisee. Joku osoittelee kädellään, mutta kaikki keskittyvät seuraamaan esitystä. Kun parikymmentä minuuttia on kulunut, taaperot pääsevät katsomaan ja koskettelemaan värikkäitä merikiviä ja pehmeitä mereneläviä, mutta kun pyyntö kuuluu, jokainen lopettaa leikkinsä ja palaa rannalle seuraamaan esityksen loppuun. Kaiken kruunaa pikkuinen eväspussi, jollaisen jokainen saa aivan kuin oltaisiin oikeasti kesässä ja meren rannalla. Vaara Kollektiivin uusin taaperoteatteriesitys Maaginen meri on yksinkertaisesti sanottuna ihme. Maagiseen mereen sukeltavat Karoliina Kuaja (alla ja edessä) sekä Anna Riski. Kuva: Minna Hyvön

Toimittaja Antti Järvi on tehnyt koskettavan kirjan isoisoisästään Antti Järvestä ja muista luovutettuun Karjalaan jääneistä. Kuva: Marek Sabogal Toimittaja Antti Järvi on tehnyt paitsi hienon kirjan, myös melkoisen matkan sukunsa saloihin etsiessään vastauksia isoisoisänsä Antti Järven jälkeensä jättämiin kysymyksiin. Syntyi Tieto-Finlandialla palkittu syvä ja inhimillinen kirja Mihin katosi Antti Järvi? Järven teos ei ole perinteistä historiantutkimusta , eikä kirjailija itsekään väitä sellaista tekevänsä. Siitä huolimatta hän tulee esittäneeksi historiasta sellaisia väitteitä, joita toivoisi historianfilosofian enemmänkin esittävän. Väitteistä tärkein on tämä: historia ei tapahdu kansoille tai valtioille. Viime kädessä se tapahtuu aina yksittäisille ihmisille, niille, joille virallisessa historiankirjoituksessa on kovin vähän tilaa. Tässä tapauksessa tuo ihminen on Järven isoisoisä, josta suvussa ei saanut puhua, sillä hän oli häpeäksi omaisilleen, koska hän oli jäänyt vapaaehtois

Varsin mellevät bambisaurukset voi rakentaa vaikka hiusten laittamiseen tarkoitetuista vempeleistä. Kuvassa Karoliina Niskanen (edessä) ja Sirpa Järvenpää. Kuva: Minna Hyvönen. Kun ensimmäinen Jurassic Park -leffa ilmestyi, dinosaurukset täyttivät yhden jos toisenkin lastenhuoneen. Syntyi leluja, syntyi kirjoja ja tietysti leikkejä, joissa dinosaurukset ottivat mittaa paitsi toisistaan, myös nykyisestä maailmasta. Millaista kaikki oli silloin, miljoonia vuosia sitten? Mihin dinot hävisivät? Miten ne elivät? Sitä paitsi: jos T Rex eläisi, se yltäisi kurkistamaan toisen kerroksen lastenhuoneen ikkunasta varsin vaivattomasti. Dinot ovat niin tärkeä osa nykylasten ja heidän vanhempiensa maailmaa ja elämää, että ymmärrän hyvin, miksi käsikirjoittaja ja ohjaaja Louna-Tuuli Luukka valitsi juuri ne suvaitsevaisuutta ja toisenlaisuuden hyväksymistä korostavan nukkenäytelmänsä sankareiksi.  Nalleja ne eivät voineet olla, sillä niiden karvapeitteet ovat jo varsin kuluneet. Ihmisnuketkin olisivat

Miki Liukkonen kuvattuna vuonna 2018. Kuva: Aki Roukala / WSOY. Kirjallisuudessakin voidaan jakaa säälipisteitä. Sen todistavat ne kirjallisuuden ystävät, jotka äänestivät Miki Liukkosen Vierastilan lukijoiden suosikiksi viimevuotisessa Finlandia -kisassa. Pääpalkinnonhan Jorma Uotinen antoi Sirpa Kähkösen 36 uurnalle. Miksikö kirjoitan säälipisteistä? Siitä yksinkertaisesta syystä, etten ikinä suostu uskomaan, että jokaikinen Liukkosen romaania äänestänyt olisi sitä edes lukenut, tai jos on joskus siihen tarttunut, olisi jotenkin jaksanut kahlata sen läpi, niin sekava ja toisaalta julma itsemurhan alustus se on. Olen lukenut kirjoja vuosikausia työkseni. Vain muutaman teoksen olen suostunut jättämään kesken, sillä minusta jokainen painettu kirja ansaitsee tulla luetuksi. Viimeisin kesken jättämäni suuresti juhlittu teos on David Foster Wallacen Päättymätön riemu , kertakaikkisen megalomaaninen ajatuksenvirran purskaus, jota en vain jaksanut kahtasataa sivua pidemmälle. Vierastilaa en

Chileläinen Benjamin Labatut on kirjoittanut kirjan eurooppalaisista 1900-luvun fyysikoista ja kemisteistä. Kuva: Juana Gomez / Wikimedia Commons. Benjamin Labatutin romaanilla on kiistämättä mainion salaperäinen nimi: Maailman kauhea vihreys . Kun kirjan takakannessa kerrotaan vielä, että Labatut "valottaa kirjassaan 1900-luvun keskeisten tiedemiesten vaiheita, läpimurtoja ja keskinäisiä suhteita" ja että se on kirjoitettu suuren suosikkini W.G. Sebaldin hengessä, pakkohan siihen oli tarttua. Ja hyvä, että oli pakko, sillä Labatutin pieni kirja on todellakin mielenkiintoinen leikkaus vaikkapa Zyklon B -nimellä tunnetun, natsien kaasukammioissaan käyttämän kaasun kehittäjän, juutalaisen kemistin Fritz Haberin elämään. Haber ei toki itse ehtinyt nähdä keksintöään käytännössä, sillä hän kuoli hyvissä ajoin ennen kuin natsit ottivat käyttöön kuolemanleirinsä, joissa hänen perheensäkin tuhottiin, mutta ensimmäiseen maailmansotaan kehittämänsä taistelukaasun tehosta hän pääsi ym