Riippumaton tuumailija

Klovnit Karoliina Kuvaja (vas.) Sara Saxholm ja Anna Riski vauhdissa klovneriaesityksessä Muutosta ilmassa. Kuva: Minna Hyvönen. Melkein päivälleen kahdeksan vuotta sitten istuin silloisen Hauholan koulun auditoriossa odottamassa sitä hetkeä, kun Janne Kinnunen raahaisi varustekassissa Matias Niemisen lavalle ja alkaisi kiusata tätä oikein perusteellisesti. Tuosta hetkestä alkoi ehkäpä yksi Vaara-kollektiivin historian tärkein teatteripuheenvuoro, Eino Saaren Kinnusen koulukokemusten pohjalta ohjaama Tänään koulun jälkeen . Nyt ei hyssyteltäisi. Nyt yläkoululaiset näkisivät, mitä kiusaaminen pahimmillaan voi olla, mutta heillä oli myös kaikki valta lopettaa Niemisen rääkkääminen heti, kun siltä alkoi tuntua. Ja melko pian alkoi. Tuo kahdeksan vuoden takainen ensiaamu tuli mieleen, kun katselin Vaaran uusimman tuotannon, klovneriateatteriesityksen Muutosta ilmassa ensi-iltaa Generaattorissa .  Siinä, missä TKJ paiskasi koko ongelman rujosti ja kaunistelematta nuorten katsojien sylii

Kirjallisuuden tämänvuotisen Nobel-palkinnon saanut Annie Ernaux jakaa omistuskirjoituksia vuonna 2011. Kuva: Lucas Destrem / Wikimedia Commons. Aika on veikeä veijari.  Joskus se kuluu liian nopeasti ja joskus se matelee kuin bussi liikenneruuhkassa. Monesti sitä tuntuu olevan liian vähän, joskin ajan kanssa voi myös pitkästyä.  Merkillisintä kaikessa on, että vaikka me mittaamme aikaa äärimmäisen tarkoilla atomikelloilla ja vaikka me näemme joka päivä tai ainakin vuosi ajan aiheuttamia muutoksia itsessämme, fyysikot ovat alkaneet epäillä, ettei aikaa oikeastaan olekaan. Tämän vuoden kirjallisuuden Nobel-palkinnon saaneelle ranskalaiselle Annie Ernauxille aika ehdottomasti on, ja vieläpä sellaisessa muodossa, että sitä voi pohtia ja siitä voi kirjoittaa. Viime vuonna suomeksikin ilmestynyt Vuodet (Gummerus, 2021) on tästä ehdoton todiste. Siinä Ernaux käy läpi elämänsä pikkutyttövaiheesta opiskeluvuosien kautta perheen perustamiseen, opettajan uraansa, avioeroon ja vanhenemiseen. Ai

Olli Jalosen tuorein romaani Stalker-vuodet on huima matka Suomen lähimenneisyyteen. Kuva: Pekka Nieminen / Otava   Kun kirjoitan otsikossa, kuinka Olli Jalonen on kirjoittanut parhaan romaaninsa, tiedän väittäväni paljon, onhan kyse sentään miehestä, joka on jo vaikkapa voittanut kaksi kirjallisuuden Finlandia -palkintoa. Yritän perustella väitteeni, sillä aikoinaan luulin, ettei esimerkiksi Taivaanpalloa hienompaa romaania voi kukaan koskaan kirjoittaa. Tähän aikaan ja Suomen lähihistoriaan uppoava Stalker-vuodet on monella ja aivan eri tavalla riipaiseva teos kuin menneestä ajasta ja tieteen kehityksestä kertova Taivaanpallo . Yksi asia Jalosen kolmea viimeksi ilmestynyttä romaania kuitenkin yhdistää, päähenkilön syvälle uppoava itsetutkiskelu. Itse asiassa Stalker-vuosien minäkertoja kuulostaa paljolti Taivaanpallon ja Merenpeiton Angukselta, vaikka aika on eri ja kertoja toisenikäinen. Se taas johtuu Jalosen aivan omanlaatuisesta kertojanäänestä, sananvalinnoista ja lauseide

Anthony Doerrin uusin romaani Taivaanrannan taa tekee kunniaa kirjoille, kirjastoille ja kirjastonhoitajille. Kuva: Ulf Andersen. Olen toki lukenut yhdysvaltalaisen Anthony Doerrin Pulitzer- palkitun romaanin Kaikki se valo jota emme näe , ja vaikuttunut samalla tavalla kuin palkintoraati kymmenkunta vuotta sitten.  Miehen uusin suomennos Taivaanrannan taa on myös aivan erinomainen romaani niin kieleltään kuin kerronnaltaan, mutta ennen kaikkea eetokseltaan: kirja on loppujen lopuksi ja edelleen asia tai tavara, jolla on maaginen kyky vapauttaa lukijansa. Tässä tapauksessa sama teos vapauttaa lisäksi kolme eri aikoina elänyttä ihmistä ja tekee kunniaa juuri sille inhimillisen sivistyksen saavutukselle, jolle se kuuluu: kirjastoille. Taivaanrannan taa kertoo siis kolmen saman kirjan kautta itsensä löytävän ihmisen tarinan. Orpotyttö Anna ei ole kovin hyvä ompelemaan eikä kirjomaan pappien juhla-asuja Konstantinopolissa vuonna 1453, mutta hän on erinomainen löytämään vanhoja käsikirjo