Riippumaton tuumailija

Kun aloin katsoa ranskalaisten tekemää vakoojasarjaa Le Bureau , joka muuten muuttuu varmaankin markkinoiden vaatimuksesta ja myymisen helpottamiseksi The Bureauksi kolmannella tuotantokaudellaan, en ollut uskoa silmiäni ja korviani. Sarjan agenteilla on tolkuttomat roolinimet. On Moukkaa, Muulia, Vohvelirautaa, Ilmiötä ja ketä kaikkia. Ei voi olla totta, ajattelin, kunnes luin Ben Macintyren kirjoittaman teoksen tosielämän vakoojasta, neuvostoliittolaisesta Oleg Gordijevskistä , joka otti ja loikkasi länteen myyräiltyään vuosikaudet brittien hyväksi. Oikeassa elämässäkin käytetään koodinimiä, niin että pakko se on hupaisuudesta huolimatta uskoa. -Menepäs Moukka, soluttaudu ISISin joukkoihin ja tapa siellä vaikuttava ranskalainen teloittaja! Kuka sellaista pystyy vakavalta naamalta puhumaan?   Oleg Gordijevski pääsi tapaamaan presidentti Ronald Reagania. Kuva: Mary Anne Fackelman.                                                               *** Oli miten oli, niin Le Burea

Olen jo pitemmän ajan pohtinut sitä, miksi me tunnumme hyväksyvän ns. poikkeusyksilöiden, taitavien taiteilijoiden tai tieteilijöiden, yleensä vielä miesten, sikamaista käytöstä. Taitava kirjailija tai elokuvaohjaaja tai taidemaalari tuntuu saavan anteeksi sellaisenkin käytöksen, jota emme missään tapauksessa hyväksyisi tavalliselta opettajalta tai toimittajalta tai kirvesmieheltä. Otan kolme esimerkkiä, joista Woody Allen on mietityttänyt minua kaikkein pisimpään. Saanko ja voinko pitää miehen elokuvista sen jälkeen, kun hän otti ja meni naimisiin ottotytärpuolensa kanssa sillä seurauksella, että Mia Farrow nosti häntä vastaan rikossyytteen, joka kuitenkin kaatui oikeudessa. Toinen esimerkkini on taidemaalari Tyko Sallinen , josta fil.tri Tuula Karjalainen laati joku aika sitten elämäkerran, jossa hänelläkin on suuria vaikeuksia sovittaa yhteen ihailemansa taiteilija ja hänen teoksensa ja hänen kerrassaan sikamainen suhtautuminen puolisoonsa Helmi Salliseen ja esikoistyttäreens