Riippumaton tuumailija

Mistä löytäisimme voimaa auttaa kaveria, Kajaanin Harrastajateatteri kysyy, ja löytää myös vastauksen uudessa näytelmässään Yksin?. Kuva: Heli Heikkinen. Kajaanin Harrastajateatteri vyöryttää Generaattorin lavalle säkkikaupalla yksinäisyyttä, kuuntelemattomuutta ja katkeruutta. Sitä Yksin? -esityksen työryhmä on kerännyt ihan tavallisilta kainuulaisilta. Mukana on kaikille niin tuttua hissitylyyttä kuin työpaikkakiusaamista, huumeongelmia kuin kaveri, joka muiden tietämättä hautoo itsemurhaa. Tutustumme muistinsa menettäneeseen vanhukseen ja nuoreen, joka on tahallaan tai tahattomasti ajautunut kaveriporukassaan siksi tyypiksi, jolle kaikki vyöryttävät vaikeuksiaan, mutta jonka pärjäämistä ei kukaan koskaan edes ajattele. Aiheet ovat siis graniittikallion raskaita, ja esitys virittyy sen mukaisesti enemmänkin epätoivon kuin toivon puolelle, mutta Harrastajateatterin nuorilla on onneksi ratkaisu tähän ongelmaan: aivan aito ja oikea ryhmähali, jollaisesta jokainen tähän teatteriin ja täh

  Milla Kuikan veto Kalle Aaltosesta ei ole perinteistä kuplettilaulua, vaan täysverinen ja energinen estradiesitys vailla vertaa. Takana Satu Turunen (vas.), Jukka Peltola, Mika Silvennoinen ja Jose Viitala. Kuva: Minna Hyvönen. Olemme kuluneen näytäntökauden ajan seuranneet itku kurkussa Anna-Liisan kamppailua omantuntonsa kanssa. Olemme eläneet morsiamia etsivien Kainuun maajussien tragikoomisia vaiheita. Olemme vilkuttaneet Kuningatar Elisabethille ja ihmetelleet Kuplettimaakarin saamattomuutta naismaailmassa. Meille on kerrottu tosia satuja Minun näköiseni dinosauruksen ja Keppareiden keinoin. Ja kaiken päälle olemme päässeet nauttimaan vierailuesityksistä, joista Red Nose Companyn Aleksis Kivi oli todellinen teatteritapaus. Nyt tämä kaikki, mutta myös 118 vuotta kajaanilaista teatterin historiaa, on sidottu yhteen viihdekonsertissa Teatteritalon laulut , ja millä antaumuksella tämäkin! Ei liene väärin, vaikkakin ehkä vähän latteaa sanoa, että teatterin väki ja KAO:n konservato

Paratiisista aloittaa Ville-Juhani Sutisen Uusi maailma -trilogian. Kuva: Klaus Welp. Koska meillä on kaikenlaisia hybridejä sodankäynnistä autoihin, niin tottahan meillä pitää olla myös hybridikirjoja. Yhden sellaisen on kirjoittanut Tieto-Finlandialla palkittu Ville-Juhani Sutinen . Kokonaisen ja tulevan Uusi maailma -trilogian aloittava Paratiisista ei nimittäin oikein tunnu tietävän, mikä se tahtoisi olla, romaani, tietokirja vaiko romaani, jonka sisään on kirjoitettu jokunen essee. Ja tällaisena Paratiisista on yllättävän vaikea ja raskas luettava. Kun tarina alkaa viedä, yhtäkkiä se pysähtyy. Sen romaanitarinan lopputuleman tietää jo sen alussa, kun Sutinen esittelee kaksi ihmistään, Sofien ja Lukin, joiden elämä 1600-luvulla Värmlannin suomalaismetsissä on kaikkea muuta kuin helppoa. Sitä paitsi tällä romaanitasolla kirjalla on se ongelma, että niin Sofie kuin Lukkikin, vaikka heille tapahtuu käsittämättömän kamalia, jäävät ikään kuin sivullisiksi suuressa tarinassa metsäsuoma

Kainuun metsäkiistat -esityksessä lavalla nähdään Sara Saxholm (vas.), Karoliina Kuvaja ja Jussi Salminen. Metsät ovat lavastaja Markku Hernetkosken käsialaa. Kuva: Minna Hyvönen. Piakkoin kymmenvuotisjuhlaansa viettävä Vaara-kollektiivi on aina osannut elää kotimaakuntansa ja sen ihmisten sykkeen tahdissa. Tällä kertaa se onnistuu ehkä paremmin kuin koskaan ennen, kun se on tuottanut dokumenttiteatteriesityksen Kainuun metsäkiistoista kautta vuosien. Ohjaaja Elsa Lankisen koollekutsuma työryhmä on tehnyt hurjan työn Kainuun metsäkiistat - esityksen luomisessa. Työryhmä on paitsi käynyt läpi melkoisen määrän metsäkiistoista kirjoitettuja juttuja, haastatellut tusinan verran ihmisiä, jotka ovat olleet, toiset enemmän ja toiset vähemmän, kiistoissa mukana. Muutamaan haastattelupyyntöön Lankinen sai vastaukseksi vain täyden puhelinhiljaisuuden, mutta tässä tapauksessa niilläkin puheluilla on väliä. Lankinen ja työryhmä ovat ehdottomasti metsien ja niiden suojelun kannalla, mutta kuuntele

Ian Garner kertoo kirjassaan, miten Venäjä aivopesee lapsi- ja nuorisotilaitaan. Kuva: William Lauzon. Hyvä on. Lähden kaikkein karmeimmasta sitaatista, jonka historioitsija ja Venäjän kulttuurin ja sotapropagandan tutkija Ian Garner nostaa kirjaansa Z-sukupolvi. Venäjän nuoriso- ja lapsisotilaat. Kyseessä on nuoren Junarmijan jäsenen Alinan viimeisin Garnerin näkemä postaus. Alinan postauksessa, näin Garner kirjoittaa tuoreessa kirjassaan , on kuva ydinräjähdyksestä. Kuvateksti on yksinkertaisuudessaan kylmäävä: "Teidän lapsenne syntyivät venäläisten tapettaviksi. Eikä mitään muuta varten." Tähän asti olen elätellyt pienessä mielessäni edes jonkinlaista pientä toivoa siitä, että järki voittaisi Venäjällä, mutten enää. En etenkään sen jälkeen, kun jopa kolmasosa Suomessa asuvista venäläisistä äänesti viimeisissä presidentinvaaleissa Vladimir Putinia . Kirjan kansi on Jarkko Lemetyisen käsialaa.                                                                      *** Garne

Kirjailija Jukka Viikilä kirjoittaa jälleen kirjailijasta, nyt nuoresta naisesta. Kuva: Ilkka Saastamoinen / Otava. Jukka Viikilä on niitä harvoja kirjailijoita, jotka ovat onnistuneet nappaamaan kirjallisuuden Finlandia -palkinnon kahdesti. Vuonna 2016 hän teki sen mainiolla fragmenttiromaanillaan Kirjeitä Engelin kaupungista ja vuonna 2021 vielä sitäkin koskettavammalla teoksellaan Taivaallinen vastaanotto . Viikilältä on juuri ilmestynyt uusi romaani, Hiekkalinnat , enkä varmaan erehdy, jos veikkaan, että sekin on korkealla syksyn palkintokahinoissa. Ei kahta ilman kolmatta? Se toki olisi jo melkoinen paukku. Monella tavalla kaikki kolme kirjaa ovat kovin erilaisia, mutta niissä on yksi yhdistävä piirre ylitse muiden. Ne kaikki käsittelevät jollakin tavalla luomisen ja taiteen tekemisen ihanuutta ja rankkuutta siinä sivussa, kun porautuvat syvälle ihmisenä olemisen ongelmiin. Hiekkalinnojen sankari on kirjailija, niin kuin edellisen romaaninkin päähenkilö oli. Ensimmäisessähän Vi