Riippumaton tuumailija

Silent scream on opiskelukavereiden, Jouni Järvenpään (vas.) ja Vincent Verburgin yhteistyön tulos. Kuva: Minna Hyvönen. Mitä Sinulle tulee mieleen sanaparista Hiljainen huuto? Minulle jokin luontokadon yksityiskohta, jossa ihmisen hävittämän biotoopin viimeinen edustaja yrittää pelkällä olemassaolollaan kertoa, mitä kaikkea olemme tehneet väärin ja mitä meidän pitäisi tehdä, ettei tämä edustaja jäisi lajinsa viimeiseksi. Vaan tulevat siitä mieleeni myös ihmiset, apaattisiksi nälkiintyneet lapset kärpäset silmäkulmissaan ilman, että jaksavat edes hätistellä niitä pois. Hollantilainen tanssija ja koreografi Vincent Verburg ja hänen kajaanilainen kollegansa Jouni Järvenpää näkevät käsitteen aivan omasta näkökulmastaan, joka lopultakin viittaa kahteen edellä mainitsemaani mielleyhtymääni: kykyymme ylittää kosminen yksinäisyytemme ja nähdä toinen, oli se sitten ihminen tai joku muu luontokappale, eikä se onnistu muuten kuin elämällä tässä hetkessä. Hiljainen huuto ei vain taida riittää

  Mihail Š i š kinin tekemä analyysi nyky-Venäjästä teoksessaan Sota vai rauha on vähintäänkin raadollinen. Kuva: Yvonne Boehler. Olen lukenut jonkun Mihail Š i š kinin kirjoittaman romaanin, mutta ne ovat olleet varsin hankalia ja monipolvisia tekstejä romaaneiksi. Siksipä hieman pelkäsin, mitä tuleman pitää, kun sain käteeni miehen kirjoituskokoelman Sota vai rauha - kirjoituksia Venäjästä ja lännestä (WSOY, 2023), mutta turhaanpa pelkäsin. Š i š kinin teksti on tässä teoksessa terävää, selvää ja tiukasti ajateltua. Viimeistään tämä kirjoituskokoelma kertoo meille, miten huolissaan Š i š kin on entisestä kotimaastaan ja sen tilasta. Sodan vain rauhankin hän on kirjoittanut nykyisen kotimaansa kielellä saksaksi, mutta se ei totta vie hankaloita hänen kykyään hahmottaa sitä jatkumoa, jonka takia Venäjä nyt murhaa viattomia naapurimaassaan. Mutta lähdetään tästä: Š i š kin kuvaa venäläistä ajattelua ja hallitsijoitten suhdetta hallittuihin mainiosti. Vallanpitäjät valehtelevat. Halli

Jonne Putkonen näyttää lemmikkinallensa Pekka Halosen kanssa, miten Mortal Kombat -tietokonepelissä taisteltiin. Kuva: Minna Hyvönen. Eipä ole montakaan kuukautta, kun pääsimme Panu Huotarin mukaan pohtimaan hänen matkaansa rakkauden monimutkaiseen maailmaan. Nyt suurinpiirtein Huotarin ikäinen Jonne Putkonen avaa elämäänsä kohtsiltään nelikymppisenä miehenä, jonka viikottainen kohokohta ja pettymysten huipentuma on jokasunnuntainen lähettipalvelun toimittama yksin syöty perhekokoinen pitsa. Se ero Huotarin ja Putkosen tilityksissä on, että kun Huotari päätyy jopa omanlaiseensa rakkauskonsultointiin, Putkonen etsii yksin elämisensä avainkokemusta pikku-Jonnen elämästä. Ratkaiseviksi asioiksi nousevat nukkaiseksi nuutunut nalle nimeltä Pekka Halonen, tietokonepeli nimeltä Mortal Kombat ja yksi diskoiltapäivä, kun kaikki ei mennytkään ihan niin kuin piti. Esityksensä nimen, Mortal Kombatin , Putkonen on napannut tietokonepelistä, jossa tarkoituksena on tappaa vastustaja mitä väkivaltaisi

Riehakkaassa lastenlaulukonsertissa lavalla nähdään mm. Antti Hovilainen (vas.), Inkeri Raittila ja Jukka Peltola. Kuva: Ia Samoil. Kun Kajaanin kaupunginteatteri sai lopultakin käyttöönsä Sissilinnan peruskorjatun näyttämönsä, oli jo päätetty, että se pyhitetään lapsille ja nuorille tarkoitetuille esityksille, ja niin on myös tehty. Talossa on seikkailtu, maalattu, ihmetelty neulanreikäkameraa ja laulettu ja soitettu. Niinpä on tavattoman luontevaa, että avajaiskauden päätteeksi teatteri tarjoaa katsojilleen Riehakkaan lastenlaulukonsertin , jonka ensi-iltaa oli lauantaina seuraamassa likipitäen täysi katsomollinen lapsia ja heidän vanhempiaan ja isovanhempiaan. Vaan mitäpä nähtiin ja kuultiin? Todellakin riehakasta menoa, kun omituisten otusten kerho pääsi irti.                                                            *** Konsertin ojannut ja koreografiasta vastannut Sonja Pakalén kertoi ennakkoon, miten konsertin kappaleet valittiin: näyttelijät istuivat alas ja alkoivat esitellä

Yksi Mannerheim-kultin tärkeitä osasia on tämän tutkimusmatka Aasian halki vuosina 1906-1908. Kuva: Wikimedia Commons. Joillekin Carl Gustaf Emil Mannerheim , jota muuten kaikkein parhaiten hänet tunteneet kutsuivat etunimellä Gustaf, on kansalaissodan päälahtari, joka oli vastuussa tuhansien punaisten sotavankien kuolemista. Toisille sama mies on ihmeiden tekijä, joka pelasti maan ainakin kolme kertaa, ja tästä kaikesta suoriuduttuaan vähintäänkin jumalasta seuraava. Toiset näkevät Venäjällä sotaoppinsa saaneen Mannerheimin yhä vieläkin valkoisena kenraalina, kun toisille hän on toisen maailmansodan aikana kannuksensa ansainnut Suomen marsalkka. Kuvissa on eroa, niin kuin on miehestä tehdyissä patsaissakin. On aivan eri asia, kuvataanko Mannerheim Tampereen vuoden 1918 taistelupaikkoja katselevana valkoisena kenraalina vai hevosensa selkään nouseena sotien jälkeisenä koko maan marsalkkana. Yksi on kuitenkin selvää: molemmat kuvat täydentävät Mannerheim-kulttia, joka on osin täysin tie