Krasznahorkai vallan kysymysten ytimessä

Unkarilainen kirjailija László Krasnahorkai sai arvostetun Man Booker International -palkinnon vuonna 2015. Kuva: Rafael Montenegro-Fausto.

Vuonna 1989 elettiin  Unkarissa, niin kuin toki muuallakin Itä-Euroopassa mielenkiintoisia aikoja. Valtaa jaettiin uudelleen, ja ottajia oli tietysti monia.

Tuona vuonna László Krasznahorkai julkaisi kirjan nimeltä Vastarinnan melankolia. Nyt, 33 vuotta myöhemmin, se on ilmestynyt Minnamari Pitkäsen suomentamana. Tässä tapauksessa suomentajan nimi on syytä mainita välittömästi kirjailijan nimen jälkeen, sillä Vastarinnan melankolian suomentaminen on valtava urakka, sillä romaanin lukeminenkaan ei ole niitä maailman helpoimpia.

Niin. Vastarannan melankoliaa on välillä todella uuvuttava lukea. Itsekin meinasin jättää sen kesken lukuisia kertoja, mutta sen sijaan, että olisin siirtynyt lukemaan tämän lukemiseen uponneen ajan ajaksi vaikkapa seitsemän dekkaria, jatkoin sinnillä, ja tunsin lopulta tulleeni palkituksi. Krazsnahorkai kirjoittaa nimittäin vallasta, sen kahmimisesta ja siitä, miten kyynisiksi ja rinnalla eläjistä piittaamattomiksi valta ihmisen lopulta muokkaa.

                                                             ***

Vastarinnan melankolian kansi on Miika Immosen käsialaa.

Asetelma, jonka Krasznahorkai meille romaanissaan tarjoaa, tuntui alussa kovin tutulta. On pieni roskiin hukkuva kaupunki jossakin päin Unkaria, on muutama keskeinen henkilö ja on sirkus, joka raahaa kokonaista sinivalasta ympäri maata ihmisten ihmeteltäväksi.

Juuri tuo valas vaivasi. Missä olen siihen törmännyt? Onko joku muukin siitä kirjoittanut vai olenko vain joskus nähnyt elokuvan, jonka Krasznahrokai on ideoinut ja jonka olen jossakin nähnyt? Mene ja tiedä. Siellä tuo valtamerten valtias kuitenkin kuljetusalustallaan köllöttää.

Se, miksi Vastarinnan melankolia on kirja, joka vaatii rikkumatonta keskittymistä, on sen rakenne. Krasznahorkai kirjoittaa nimittäin puolen sivun virkkeitä, eikä harrasta kappalejakoa lainkaan. Teksti on siis äärimmäisen tiheää, repliikkejä ei ole, tapahtumat tulkitaan päähenkilöiden kautta, eikä lukija saa mistään apua luku-urakan aikana.

Kuitenkin kirja rakentuu äärimmäisen yksinkertaisesti muutaman päähenkilön ja vallan kannalta arkkityypin varaan. 

On valtaa keinoilla millä tahansa tavoitteleva rouva Eszter, hänen pahaa maailmaa musiikin tutkimiseen pakeneva miehensä, tämän apulaiseksi ja seuralaiseksi säkeytyvä kylähulluna pidetty nuori idealisti Valuska, juoppo poliisikapteeni ja Prinssiksi kutsuttu monella tavalla vammainen olento, joka pystyy suggeroimaan kansanjoukot tuhoamaan kaiken, mitä edessään näkevät. Prinssi kulkee sirkuksen mukana niin kuin kansanjoukkokin, joten myös tuho leviää pikkuhiljaa koko maahan.

Kuulostaako tutulta? Minusta yli 30-vuotiasta Vastarinnan melankoliaa voi lukea tätä aikaa ja vaikkapa Venäjän Ukrainaan kohdistamaa rosvosotaa vasten. Roolit ovat kyllä selvät prinssistä silmänsä todellisuudelta sulkevaan Venäjän kansaan.

                                                              ***

Entä sitten valas? Mikä sen rooli tässä kaikessa on?

Itse asiassa Krasznahorkai ei pahemmin edes kuvaile valasta, jonka kaikki tietävät ja jonka jokainen kaupunkilainen haluaa ehdottomasti nähdä. Krasznahorkai vie lukijankin valtavan nisäkkään kuljetuskoppiin vain kerran, kun hänen on Valuskan korvin paljastettava, mitä peliä sirkuksessa oikein pelataan.

Ajattelen, että sinivalas on vähän niin kuin olohuoneen virtahepo, jonka Krasznahorkai haluaa tehdä näkyväksi, mutta jättää sitten ihmiset sen vierelle täysin ymmällään, sillä koko sen ajan, mitä kansa käyttää sinivalasta ihmetellessään, valtaa jaetaan heidän takanaan aivan uudelleen. Tässä ajassa tulkittuna: oikein tyypillinen putinilainen harhautus!

                                                                ***

Joku aika sitten luin Laura Lindstedtin ja Sinikka Vuolan kirjan 101 tapaa tappaa aviomies, jossa kirjoittajat esittivät yhden ainoan rikosuutisen 101 erilaisella tavalla, ja ihan järjellisiä kirjoittamisen tapoja todellakin löytyi kirjan nimen lupaaman verran. 

Myös Krasznahorkain romaani kokeilee kirjoittamisen rajoja. Joku perinteinen kirjoittaja olisi kertonut pelkän tarinan, ja olisi voinut onnistua siinäkin, mutta Krasznahorkai tuntuu ajattelevan, ettei kirjallisuus ole pelkästään tarinoiden kertomista, vaan sen kokeilemista, mihin kaikkeen kieli ja sen kirjallinen muoto taipuvat. Vaikka tähän. Ehdottomasti.

László Krasnahorkai: Vastarinnan melankolia. Suomentanut: Minnamari Pitkänen. Teos 2022. 367 s.



 


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kaiken takana on nainen

Minuuden vähintään kolme puolta

Elämä tekee parodiaa itsestään Medusan huoneessa