Riippumaton tuumailija

Lastenteatteria ei ole koskaan liikaa eikä sitä tarjota milloinkaan liian nuorille. Kaikkein parhaiten lastenteatteri toimii esi- ja alakouluikäisille, jotka ovat valmiita siihen peliin ja leikkiin, mitä teatteri parhaimmillaan tarjoaa. Heille teatteri ei ole jotakin, mitä katsotaan ja analysoidaan, vaan jotakin, mihin he itse voivat osallistua ja täydentää näin tekijöiden luomaa maailmaa. Kajaanilaisen Vaara-kollektiivin uusin lastennäytelmä Lumi, Myrsky ja ihmeellinen tunneimuri kuuluu juuri tuohon osaan teatteria. Se on hauska, jännittävä ja se penkoo sellaisia asioita, jotka ovat perheen pienimmille niin tuttuja, kiukkuilua, itkuilua, hepuleita ja yliampuvaa riemua. Jonne Putkonen on kirjoittanut konkreettisen 40-minuuttisen niistä möhköfanttitunteista, jotka joskus vain alkavat riepoa. Saara Karjalainen on ohjannut tekstistä vauhdikkaan kokemuksen, jonka Niina Piirainen ja Sami Sainio toteuttavat lavalla juuri sopivasti ylinäytellen. Sami Sainio on Myrsky ja Niina Piirainen Lumi j

Ensilunta parempaa yhteisen kokemuksen symbolia elokuvaohjaaja Hamy Ramezan ei olisi mitenkään voinut keksiä.  Ensilumen me kaikki tiedämme. Ensilumen me kaikki huomaamme. Joillekin meistä ensilumi on riemun aihe, joillekin päättymättömän märän pimeän ensihönkäys, mutta ketään meistä se ei jätä koskettamatta, ei, vaikka jollekin meistä olisi jo kertynyt ikääkin. Ensilunta nähdään myös Ramezanin ensimmäisessä pitkässä elokuvassa nimeltä Ensilumi , mutta juuri niin sopivan viitteellisesti vain, että me, katsojat, huomamme väkisinkin jakavamme maailman iranilaisen pakolaisperheen kanssa. Maailma on sama, ihmisten toiveet ovat samat, mutta pakolaisperheen mahdollisuudet ihmiarvoiseen elämään kaikkea muuta kuin samat. Voi olla, että Ramezanin mielestä ensilumi myös peittää ruman ja likaisen maailman edes hetkeksi. Hamy Ramesanin elokuva Ensilumi seuraa muutaman kuukauden iranilaisperheen arkea ja juhlaa. Kuvassa Shabnam Ghorbani (vas.), Kimiya Escandari, Aran-Sina Keshavari ja Shahab Hossei

Ihan alkuun tämä: Zaida Bergroth on ohjannut vahvan ja tyylikkään elokuvan taiteilija Tove Janssonin elämästä. Ajankuva on upea, enkä osaa keksiä, kuka muu kuin Alma Pöysti osaisi elää Muumien luojan elämän ja uran näin koskettavasti. Tove kertoo Janssonin elämästä menestyksen kynnyksellä. Toki hän ehtii leffan lopussa tehdä rahakkaan sarjakuvasopimuksen englantilaislehden kanssa, mutta paljon tuota tärkeämpää on nähdä, miten Jansson etsii itseään paitsi taiteilijana, myös ihmisenä ja menestyneen kuvanveistäjän tyttärenä, kuvanveistäjän, joka ei pysty koskaan näyttämään tyttärelleen, miten suuresti hän lopultakin arvostaa tämän piirtelyä.   Alma Pöysti tekee loistavan roolin Tove Janssonina Zaida Bergrothin elokuvassa Tove. Kuva: Sami Kuokkanen / Helsinki Filmi. Bergroth ja käsikirjoittaja Eeva Putro kertovat, miten omaksi ilokseen outoja peikkoja piirtelevä taiteilija löytää itsensä melkeinpä vahingossa. No. On Toven rakastetulla ja intohimon kohteella Vivica Bandlerilla ( Krista Ko

 Minun lapsuudessani oli sellainen sarjakuvalehti kuin Kuvitetut klassikot . Nimensä mukaisesti se kertoi muutamassa kymmenessä piirretyssä sivussa kokonaisten seikkailuromaanien juonet. Ei siinä ehditty pysähtyä nyansseihin eikä henkilökuvien rakentamiseen, sillä tapahtumat olivat se, mitä lehdet tarjosivat. Kun kuulin, että Kajaanin kaupunginteatteri aikoo ottaa ohjelmistoonsa Heini Tolan kahteen tuntiin tiivistämän kokonaisuuden kahdesta kokonaisesta Hella Vuolijoen Niskavuori -näytelmästä, mietin, mitä tuleman piti. Kuvitettu klassikko? Juonen juoksutukseen keskittyvä pikakatsaus kansalliseen merkkiteokseen? Turhaanpa pohdiskelin. Tolan sovitus Niskavuoren Loviisa ja Heta on mitä täysipainoisinta teatteria, joka todentotta pelkistää ja tiivistää, mutta vain ja ainoastaan oikealla tavalla. Tuskinpa koskaan olen nähnyt niskavuorelaisia näin paljaina, näin avoimina ja näin haavoittuvina. Loviisalle (Teija Töyry) selviää, millainen suhde Juhanilla (Antti Hovilainen) on Malviinaan (M