Miksi siedämme ihmishirviöneroja?
Olen jo pitemmän ajan pohtinut sitä, miksi me tunnumme hyväksyvän ns. poikkeusyksilöiden, taitavien taiteilijoiden tai tieteilijöiden, yleensä vielä miesten, sikamaista käytöstä. Taitava kirjailija tai elokuvaohjaaja tai taidemaalari tuntuu saavan anteeksi sellaisenkin käytöksen, jota emme missään tapauksessa hyväksyisi tavalliselta opettajalta tai toimittajalta tai kirvesmieheltä.
Otan kolme esimerkkiä, joista Woody Allen on mietityttänyt minua kaikkein pisimpään.
Saanko ja voinko pitää miehen elokuvista sen jälkeen, kun hän otti ja meni naimisiin ottotytärpuolensa kanssa sillä seurauksella, että Mia Farrow nosti häntä vastaan rikossyytteen, joka kuitenkin kaatui oikeudessa.
Toinen esimerkkini on taidemaalari Tyko Sallinen, josta fil.tri Tuula Karjalainen laati joku aika sitten elämäkerran, jossa hänelläkin on suuria vaikeuksia sovittaa yhteen ihailemansa taiteilija ja hänen teoksensa ja hänen kerrassaan sikamainen suhtautuminen puolisoonsa Helmi Salliseen ja esikoistyttäreensä.
Kolmas, sydäntäsärkevä esimerkki on yleisnerona pidetyn Jörn Donnerin poika Otto Gabrielsson, jota juhlittu kulttuurimies nimitteli tämän elämän ajan erehdykseksi, kuten tiistaina Helsingin Sanomissa julkaistu haastattelu ja Gabrielssonin uutuuskirjan kritiikki todistavat.
Jörn Donnerin erehdykseksi kutsumansa poika Otto Gabrielsson on kirjoittanut isäsuhteestaan kirjan. Kuva: Alison de Mars / S&S
***
Allen on minulle elokuvaentusiastina näistä kolmesta vaikein pala.
Olen katsonut paria viimeistä Allenin ohjausta lukuunottamatta kaikki aiemmat ja hypännyt mukaan hänen neuroottiseen maailmaansa ja italialaisravintoloiden punaruudullisten pöytäliinojen tunnelmaan joka kerta säkenöiviä keskusteluja odottaen, enkä ole koskaan pettynyt.
Silti minun on tavattoman vaikeaa katsoa nykyisin Allenin elokuvia ilman, että koko ajan mietin, onko mies todellakin tehnyt jotakin, josta Farrow häntä syyttää vai ei. Jos on, minulla pitäisi olla täysi syy inhota häntä ja vieroksua hänen taidettaan.
***
Tyko Sallinen on vaikea pala myös taidehistorioitsija Karjalaiselle. Kirjoittamassaan elämäkerrassa Karjalainen palaa kerta toisensa jälkeen pohtimaan Sallisen taiteen ja hänen elämäntapahtumiensa ja tekojensa suhdetta.
Jotenkin ja vähintäänkin mielenkiintoisesti hän päätyy siihen, että Sallisen taiteen suuruus kasvoi hänen viharakkaussuhteestaan ensimmäiseen vaimoonsa ja että eron jälkeen ja toisen avioliittonsa aikana hän ei enää pystynyt siihen, mihin Mirrien aikaan pystyi.
Pitikö Helmin kuolla nuorena, että Tyko kypsyi suureksi taiteilijaksi?
Miten meidän pitäisi suhtautua mieheen, joka vei yksivuotiaan tyttären äidiltään ja lahjoitti tämän lapsettomalle sisarelleen Tanskaan niin, etteivät äiti ja tytär enää koskaan tavanneet?
Tytär toki tuli Suomeen aikuisena, mutta kuoli isänsä pihaan ilmeisesti myrkytyksen vuoksi.
Olen totta vie sitä mieltä, että kun Sallisen toinen vaimo, miestään huomattavasti nuorempi ja alistuva palvelija rupesi loppuelämäkseen mormoniksi ja antoi kastaa Sallisen tämän kuoleman jälkeen omaan uskoonsa, mies sai lopulta, mitä ansaitsi.
***
Sitten meillä on tämä Donner.
Miksi me olemme seuranneet hänen elämäänsä ja tekojaan ihastellen? Siinäpä todellinen alfauros, joka kylvää perimäänsä sinne ja tänne ja kirjoittaa ja elokuvaa ja väittelee niin kuin kaikki olisi hänelle syntymähelppoa.
Kuitenkin, ja tämä isänsä erehdykseksi nimeämän pojan todistuksen mukaan, Donner käyttäytyi ainakin joitakin ihmisiä kohtaan todella sikamaisesti. Nuori Gabrielsson pääsi joskus kesäisin viikoksi isänsä kesäpaikkaan, mutta isä ei ollut siellä häntä huomaavinaan.
Kun Donner silloisen puolisonsa kanssa meni tapaamaan Ottoa ja tämän äitiä, Otto odotti jostakin kumman syystä saavansa tuliaisiksi uuden Playstationin, mutta sai vain äitipuolensa puoliksi syömän viinerin.
Mormonien taivaaseen Donnerkin sopisi.
***
Itse kysymys on kuitenkin ratkaisematta. Saako muita ihmisiä lahjakkaampi ihminen käyttää lähimmäisiään niin kuin tahtoo?
Pyhittävätkö loistavat maalaukset tai elokuvat tai kirjoitukset sen, että niiden tekijä on kaivanut voimaa ja vauhtia taiteeseensa toisten ihmisten kustannuksella?
Entä onko meillä oikeus tai jopa velvollisuus katsoa taiteilijoiden töiden taakse niin, että näkisimme ne tehneiden ihmisten arvot ja tekemiset?
Se nyt on itsestään selvää, että suurin osa näistä ihmisten käyttäjistä on miehiä, mutta tuleeko teidän mieliinne naisia, jotka olisivat käyttäytyneet samoin?
Kirjailija Annikki Kariniemi eli elämäänsä nuoren pojan kanssa, mutta onko se millään tavalla saman mittainen asia kuin poikansa nimeäminen erehdykseksi?
Otan kolme esimerkkiä, joista Woody Allen on mietityttänyt minua kaikkein pisimpään.
Saanko ja voinko pitää miehen elokuvista sen jälkeen, kun hän otti ja meni naimisiin ottotytärpuolensa kanssa sillä seurauksella, että Mia Farrow nosti häntä vastaan rikossyytteen, joka kuitenkin kaatui oikeudessa.
Toinen esimerkkini on taidemaalari Tyko Sallinen, josta fil.tri Tuula Karjalainen laati joku aika sitten elämäkerran, jossa hänelläkin on suuria vaikeuksia sovittaa yhteen ihailemansa taiteilija ja hänen teoksensa ja hänen kerrassaan sikamainen suhtautuminen puolisoonsa Helmi Salliseen ja esikoistyttäreensä.
Kolmas, sydäntäsärkevä esimerkki on yleisnerona pidetyn Jörn Donnerin poika Otto Gabrielsson, jota juhlittu kulttuurimies nimitteli tämän elämän ajan erehdykseksi, kuten tiistaina Helsingin Sanomissa julkaistu haastattelu ja Gabrielssonin uutuuskirjan kritiikki todistavat.
Jörn Donnerin erehdykseksi kutsumansa poika Otto Gabrielsson on kirjoittanut isäsuhteestaan kirjan. Kuva: Alison de Mars / S&S
***
Allen on minulle elokuvaentusiastina näistä kolmesta vaikein pala.
Olen katsonut paria viimeistä Allenin ohjausta lukuunottamatta kaikki aiemmat ja hypännyt mukaan hänen neuroottiseen maailmaansa ja italialaisravintoloiden punaruudullisten pöytäliinojen tunnelmaan joka kerta säkenöiviä keskusteluja odottaen, enkä ole koskaan pettynyt.
Silti minun on tavattoman vaikeaa katsoa nykyisin Allenin elokuvia ilman, että koko ajan mietin, onko mies todellakin tehnyt jotakin, josta Farrow häntä syyttää vai ei. Jos on, minulla pitäisi olla täysi syy inhota häntä ja vieroksua hänen taidettaan.
***
Tyko Sallinen on vaikea pala myös taidehistorioitsija Karjalaiselle. Kirjoittamassaan elämäkerrassa Karjalainen palaa kerta toisensa jälkeen pohtimaan Sallisen taiteen ja hänen elämäntapahtumiensa ja tekojensa suhdetta.
Jotenkin ja vähintäänkin mielenkiintoisesti hän päätyy siihen, että Sallisen taiteen suuruus kasvoi hänen viharakkaussuhteestaan ensimmäiseen vaimoonsa ja että eron jälkeen ja toisen avioliittonsa aikana hän ei enää pystynyt siihen, mihin Mirrien aikaan pystyi.
Pitikö Helmin kuolla nuorena, että Tyko kypsyi suureksi taiteilijaksi?
Miten meidän pitäisi suhtautua mieheen, joka vei yksivuotiaan tyttären äidiltään ja lahjoitti tämän lapsettomalle sisarelleen Tanskaan niin, etteivät äiti ja tytär enää koskaan tavanneet?
Tytär toki tuli Suomeen aikuisena, mutta kuoli isänsä pihaan ilmeisesti myrkytyksen vuoksi.
Olen totta vie sitä mieltä, että kun Sallisen toinen vaimo, miestään huomattavasti nuorempi ja alistuva palvelija rupesi loppuelämäkseen mormoniksi ja antoi kastaa Sallisen tämän kuoleman jälkeen omaan uskoonsa, mies sai lopulta, mitä ansaitsi.
***
Sitten meillä on tämä Donner.
Miksi me olemme seuranneet hänen elämäänsä ja tekojaan ihastellen? Siinäpä todellinen alfauros, joka kylvää perimäänsä sinne ja tänne ja kirjoittaa ja elokuvaa ja väittelee niin kuin kaikki olisi hänelle syntymähelppoa.
Kuitenkin, ja tämä isänsä erehdykseksi nimeämän pojan todistuksen mukaan, Donner käyttäytyi ainakin joitakin ihmisiä kohtaan todella sikamaisesti. Nuori Gabrielsson pääsi joskus kesäisin viikoksi isänsä kesäpaikkaan, mutta isä ei ollut siellä häntä huomaavinaan.
Kun Donner silloisen puolisonsa kanssa meni tapaamaan Ottoa ja tämän äitiä, Otto odotti jostakin kumman syystä saavansa tuliaisiksi uuden Playstationin, mutta sai vain äitipuolensa puoliksi syömän viinerin.
Mormonien taivaaseen Donnerkin sopisi.
***
Itse kysymys on kuitenkin ratkaisematta. Saako muita ihmisiä lahjakkaampi ihminen käyttää lähimmäisiään niin kuin tahtoo?
Pyhittävätkö loistavat maalaukset tai elokuvat tai kirjoitukset sen, että niiden tekijä on kaivanut voimaa ja vauhtia taiteeseensa toisten ihmisten kustannuksella?
Entä onko meillä oikeus tai jopa velvollisuus katsoa taiteilijoiden töiden taakse niin, että näkisimme ne tehneiden ihmisten arvot ja tekemiset?
Se nyt on itsestään selvää, että suurin osa näistä ihmisten käyttäjistä on miehiä, mutta tuleeko teidän mieliinne naisia, jotka olisivat käyttäytyneet samoin?
Kirjailija Annikki Kariniemi eli elämäänsä nuoren pojan kanssa, mutta onko se millään tavalla saman mittainen asia kuin poikansa nimeäminen erehdykseksi?
Kommentit
Lähetä kommentti