Ärtymys maailmalla kasvaa

Minulla on sellainen tapa, että luen maailmankirjallisuuden klassikoita aina silloin tällöin uudelleen. Syitä on montakin, mutta hämmästyn joka kerta siitä, miten erilaiselta vaikkapa Rikos ja rangaistus näyttää uudelleen luettuna tai miten eri asioihin kiinnitän huomiota Karamazovin perheen tragediaa pohtiessani.
Ei minua kiinnosta synnintunnossaan rypevä Rodion Romanovits Raskolnikov, vaan itseään perheensä elättämiseksi myyvä Sofia Semjonovna Marmeladova. Dmitri Karamazov on hurja tyyppi, muttei lopulta pärjää Pavel Smerdjakoville.

                                                                    ***
Uusin uusintani, Thomas Mannin vuonna 1924 julkaisema Taikavuori todisti oikeaksi sen, että tunnun tietävän, miten klassikoita luen. Lähdin nimittäin kertaamaan keuhkotautisen Hans Castorpin seitsemää parantolassa viettämää vuotta muistaen asioita sieltä ja täältä, hyvän venäläispöydän Clavdia Chauschat´n ja Castorpin keuhkokuvien vaihdoksi syvenevän rakkaustarinan, italialaisen Settembrinin opettavaiset luennot ja Mannin merkillisen hienon taidon kerrata oman aikansa tieteen tiedot.
Toki muistin, millaisen vaikutuksen ensimmäisen maailmansodan melskeisiin lopulta häviävän Castorpin kohtalo minuun teki, mutta niin vain Mann pääsi yllättämään liki sata vuotta sitten julkaistun romaaninsa järkyttävällä ajankohtaisuudella.

                                                                    ***
Tämänkertaisen lukukokemukseni keskeinen ajatus puristuu yhteen ahdistavaan sanaan, ärtymykseen.
Taikavuoren potilailla on tietysti täysi työ keksiä, miten täyttää viiden ruokalajin ja pakollisten lepohetkien rytmittämien loputtomien päiviensä tyhjyys. He tekevät retkiä, järjestävät juhlia ja nauttivat pienistä salaisista tapaamisistaan.
Sitten, yhtäkkiä - romaanihan kertoo vuosista ennen ensimmäistä maailmansotaa - vuorella alkaa tapahtua merkillisiä, kollektiivisia asioita. Ensin kaikki rakastuvat äänilevyihin. Sitten jokainen panee pasianssia päivästä toiseen, kunnes tapahtuu käänne, joka, näin Mannia tulkitsen, liittyy yleiseen poliittiseen tilanteeseen, joka johti miljoonia ihmisiä tappaneeseen maailmanpaloon.
Kuin tehostaakseen viestiään Mann korostaa, ettei esimerkiksi Castorp seurannut sanomalehtiä eikä hän tiennyt, mitä muussa maailmassa tapahtui. Silti koko parantolan valtasi yhä paheneva ärtymys.

                                                                   ***
Ärtymys tuli jostakin, mutta mistä, sitä emme tiedä. Saksalaisen humanismin kasvatti Mann saattaisi puhua vaikkapa ajan hengestä, mutta niin vain potilaita alkoi potuttaa.
Syntyi nyrkkitappeluita. Tehtiin järjettömiä rikosilmoituksia koetuista loukkauksista, joita Mann väsymättä selostaa.
Lopulta vuosikausia toistensa kanssa eri mieltä olleet, mutta yhtä pitäneet  humanisti ja tietokirjailija Lodovico Settembrini ja Marxiakin nuorena lukenut, jesuiittojen kasvattama totalitaristi Leo Naphta huomaavat seisovansa kymmenen askeleen päässä toisistaan kaksintaistelupistoolit kädessään.

                                                                   ***
Minusta tässä ajassa on jotakin samaa. Mann korostaa sitä, ettei edes humanistinen oppineisuus pelastanut maailmaa hulluudelta, kun se alkoi nostaa päätään.
Ja se hulluus oli militarismi, jonka pauloihin Taikavuoren sankarikin lopulta kompastui.
Ylen Erkka Mikkonen kirjoitti joku aika sitten jutussaan, miten venäläiset tekevät Venäjän rakastamisesta vaikeaa. Siellähän veteraanit kiertävät kouluja valmistamassa koululaisia uuteen sotaan.                           
Vastaavaa militaristista myrkynkylvöä löytyy toki muualtakin maailmasta, mutta peruskuva on masentava ja vaarallinen.

                                                                     ***
Me olemme nauttineet Suomessa historiallisen pitkästä. liki 80 vuotta kestäneestä rauhankaudesta. Edeltävä, vähän tätäkin pidempi, koettiin 1800-luvulla Venäjän vallan aikaan.
Silmiemme edessä Euroopassa on sodittu ja soditaan koko ajan.
Rauha ei ole pysyvä olotila. Ensimmäinen uhka rauhalle on ainakin Mannin viisaan päättelyn mukaan se, miten ärtymys saa vallan. Jotkut levittävät sitä tahallaan, toiset menevät joukon mukana.

                                                                   ***
Mannin aikaan ei ollut nettiä, mutta Mannin ihmiset ovat täsmälleen samanlaisia kuin me. Meillä on vain tekniikan avulla tuhatkertaiset mahdollisuudet lisätä ärtymystä ja siitä kasvavaa vihaa.
Onneksi meillä on myös keinot toimia oikein ja viisaasti. Me tiedämme, mihin vihanpito johtaa. Meillä on sittenkin varsin vähän ihmisiä, jotka oikeasti kaipaavat sankarikuolemaa, liekö Suomessa yhtäkään.
Yhteistyö ja keskusteleminen on aina vaikeaa, mutta eikö se toisaalta ole koko touhun, ihmisenä olemisen ja kasvamisen, idea ja ydin?