Boheemielämää
Vietin viime lauantai-illan katsomalla Hesarin tarjoamaa oopperaa Kansallisoopperasta. Teos oli yksi suurista suosikeistani, Giacomo Puccinin La Bohème, kaunis, sopivan pateettinen ja niin yltiöromanttinen.
Yksi ongelma tuossa sinänsä mainiossa ja edelleenkin Hesarin sivuilta löytyvässä tallenteessa on. Se, niin kuin niin moni muukin rakkaudesta riutuvien nuorten ihmisten elämästä kertovat oopperat on pakko naisittaa ja miehittää erinomaisilla laulajilla, jotka eivät kyllä lavalla nähtyinä vastaa lainkaan sitä kuvaa, minkä minä luon mielessäni vaikkapa tässä tapauksessa keuhkotautiin kuolevasta Mimistä.
***
Levyhyllyssäni on samainen teos versiona, jossa Mimin roolin laulaa Monserret Caballé ja Rodolfona kuullaan Plácido Domingoa. Musiikki on taivaallista ja Mimin aaria ehkäpä kauneinta, mitä tiedän, mutta onneksi minulla on tämä ooppera äänilevynä eikä vaikkapa DVD:nä. Uskottavuus karisisi ennen aikojaan.
Jos onnistuitte neljännesvuosisata sitten näkemään Aki Kaurismäen elokuvan samaisesta Henri Murgerin romaanista, ymmärrätte, mitä tarkoitan. Eihän Matti Pellonpää ollut siinä aivan poikonen, mutta uskottava viimeisiin hetkiin niin kuin toki Evelyne Didi Miminä.
***
Lienee sanomattakin selvää, että pidän oopperamusiikista, mutten aina jaksa ymmärtää niiden lavalle panoa,
Olen nähnyt Moskovassa Jevgeni Oneginin, jonka tähtisopraano ei todellakaan ollut mikään 16-vuotias lemmensairas tyttönen.
Toisaalta olen nauttinut suunnattomasti kuunnellessani ja katsellessani Matti Salmista Boris Godunovina Kansallisoopperassa ja Paavo Ruotsalaisen Viimeisiä kiusauksia Aholan saaressa Nilsiässä. Niissä henkilöt ja käsitykseni heistä vastasivat täydellisesti.
***
Yksi suurimmista oopperaelämyksistäni on Ingmar Bergmanin elokuvaversio Taikahuilusta niinkin kaukaa kuin vuodelta 1975. Itse asiassa se taitaa olla ensimmäinen ooppera, jonka koskaan olen nähnyt, ja Irma Urrilan Pamina oli niin suloinen.
Se, että juuri tämä elokuvaversio on jäänyt tiukasti mieleeni ei johdu kyllä pelkästään upeasta musiikista ja hienosta kuvauksesta, vaan mukana olevista väliaikakuvista, joissa oopperan tähdet vetävät tupakkaa kuin entiset toimittajat ikään.
***
Tätä taustaa vasten ymmärrän hyvin, miksi ihmiset suostuvat istumaan tuntikausia Richard Wagnerin oopperoiden parissa. Musiikki on jylhää ja komeaa, mutta tärkeintä on se, miten maailman oopperat ovat täynnä taiteilijoita, jotka istuvat wotaneitten ja valkyyrioiden rooleihin kuin nakutetut.
Yhtä kaikki: onneksi äänilevyjä julkaistaan vielä. Jos ei julkaistaisi, en koskaan olisi yllättänyt alakouluikäistä nuorimmaistani kuuntelemassa Savonlinnassa äänitettyä Taikahuilua. Nautinnon näytti täydellistävän vihkonen, josta laulujen tekstejä oli helppo seurata.
Yksi ongelma tuossa sinänsä mainiossa ja edelleenkin Hesarin sivuilta löytyvässä tallenteessa on. Se, niin kuin niin moni muukin rakkaudesta riutuvien nuorten ihmisten elämästä kertovat oopperat on pakko naisittaa ja miehittää erinomaisilla laulajilla, jotka eivät kyllä lavalla nähtyinä vastaa lainkaan sitä kuvaa, minkä minä luon mielessäni vaikkapa tässä tapauksessa keuhkotautiin kuolevasta Mimistä.
***
Levyhyllyssäni on samainen teos versiona, jossa Mimin roolin laulaa Monserret Caballé ja Rodolfona kuullaan Plácido Domingoa. Musiikki on taivaallista ja Mimin aaria ehkäpä kauneinta, mitä tiedän, mutta onneksi minulla on tämä ooppera äänilevynä eikä vaikkapa DVD:nä. Uskottavuus karisisi ennen aikojaan.
Jos onnistuitte neljännesvuosisata sitten näkemään Aki Kaurismäen elokuvan samaisesta Henri Murgerin romaanista, ymmärrätte, mitä tarkoitan. Eihän Matti Pellonpää ollut siinä aivan poikonen, mutta uskottava viimeisiin hetkiin niin kuin toki Evelyne Didi Miminä.
***
Lienee sanomattakin selvää, että pidän oopperamusiikista, mutten aina jaksa ymmärtää niiden lavalle panoa,
Olen nähnyt Moskovassa Jevgeni Oneginin, jonka tähtisopraano ei todellakaan ollut mikään 16-vuotias lemmensairas tyttönen.
Toisaalta olen nauttinut suunnattomasti kuunnellessani ja katsellessani Matti Salmista Boris Godunovina Kansallisoopperassa ja Paavo Ruotsalaisen Viimeisiä kiusauksia Aholan saaressa Nilsiässä. Niissä henkilöt ja käsitykseni heistä vastasivat täydellisesti.
***
Yksi suurimmista oopperaelämyksistäni on Ingmar Bergmanin elokuvaversio Taikahuilusta niinkin kaukaa kuin vuodelta 1975. Itse asiassa se taitaa olla ensimmäinen ooppera, jonka koskaan olen nähnyt, ja Irma Urrilan Pamina oli niin suloinen.
Se, että juuri tämä elokuvaversio on jäänyt tiukasti mieleeni ei johdu kyllä pelkästään upeasta musiikista ja hienosta kuvauksesta, vaan mukana olevista väliaikakuvista, joissa oopperan tähdet vetävät tupakkaa kuin entiset toimittajat ikään.
***
Tätä taustaa vasten ymmärrän hyvin, miksi ihmiset suostuvat istumaan tuntikausia Richard Wagnerin oopperoiden parissa. Musiikki on jylhää ja komeaa, mutta tärkeintä on se, miten maailman oopperat ovat täynnä taiteilijoita, jotka istuvat wotaneitten ja valkyyrioiden rooleihin kuin nakutetut.
Yhtä kaikki: onneksi äänilevyjä julkaistaan vielä. Jos ei julkaistaisi, en koskaan olisi yllättänyt alakouluikäistä nuorimmaistani kuuntelemassa Savonlinnassa äänitettyä Taikahuilua. Nautinnon näytti täydellistävän vihkonen, josta laulujen tekstejä oli helppo seurata.
Kommentit
Lähetä kommentti