Kollaasin rakentaminen on vaikeaa
Tervetuloa lukemaan blogiani ja keskustelemaan kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan välillä. Todennäköisimmin kirjaan tänne kulttuurikokemuksiani, mutten varmaan malta olla ottamatta kantaa myös muihin aiheisiin.
Ajattelen, että tämä teksti ja tulevat ovat eräänlainen kollaasi tuumailuistani, ja kollaasista ja sen rakentamisesta on myös kyse Kajaanin kaupunginteatterin uudessa näytelmässä, amerikkalaisen John Carianin kirjoittamassa ja Heta Haanperän ohjaamassa Jossain pohjoisessa.
***
Näytelmä rakentuu kymmenen kohtauksen varaan. Niitä kaikkia yhdistää pieni, yhden kapakan kylä jossakin pohjoisessa. Kaikki tapahtuu täsmälleen samaan aikaan. Kohtaukset alkavat noin klo 20.50 ja tasan yhdeksältä tapahtuu pieni maaginen hetki, joka vaikuttaa ratkaisevasti kylän asukkaiden elämään.
Kellon ja kylän lisäksi tarinoita yhdistää yhteinen teema, rakkaus tai joissakin tapauksissa sen puute.
Periaatteessa kaikki toimii, mutta kollaasiksi näytelmä ei rakennu. Ilman ohjelmalehtisen katsontaohjeita pienet maagiset hetket saattavat jäädä kokematta.
***
Muutamat elokuvaohjaajat ovat mestareita kollaasien rakentamiseen, parhaimpana esimerkkinä ehkäpä Robert Altman, mutta kyllä Suomessakin osataan. Vaikkapa Jarno Lampelan Joki yhdistää pienessä kaupungissa asuvien ihmisten kohtalot samaisena kesäisenä päivänä samalla samaisella kellonlyömällä.
Elokuvissa katsojaa ohjataan ymmärtämään samanaikaisuus jälkitöissä ääniraidalle lisätyllä äänellä, kirkonkelloilla tai vaikkapa suihkukoneen ylilennolla. Teatterissakin joku vastaava elementti olisi tarpeen, ja Carianin teksti tarjoaa siihen kyllä mahdollisuuksia, niin kuin taivaasta tipahtava kenkä mainiosti todistaa.
***
Jotkut näytelmän kohtauksista toimivat paremmin kuin toiset. Varsin pitkästä parisuhteesta nauttineena tunnistin itseni vaikkapa kohtauksesta, jossa pariskunta, mainiot Satu Turunen ja Mika Silvennoinen purkivat suhteensa solmuja luistinradalla, joka merkitsi toiselle paluuta suhteen alkuun, kun taas toinen taisi vain kärsiä palelevista varpaista.
Myös Silvennoisen ja Sampsa Timoskaisen toisiinsa retkahtavat miehet olivat herkullista katsottavaa. Kristiina Koivumiehen tehtäväksi jäi yhdessä tarinassa kiertää kokonainen maapallo, että pääsisi poikaystäväänsä lähelle.
***
Kun on tottunut katsomaan Kajaanin kaupunginteatterissa erittäin mainiosti aikaan istuvia näytelmiä kuten esimerkiksi Juha Jokelan kirjoittaman ja Helka-Maria Kinnusen ohjaaman Fundamentalistin, tällainen perinteinen näytelmänäytelmä yllättää.
Mutta ehkä niin on hyvä. Se, että minä katsoisin illasta toiseen venäläisiä klassikoita tai kokeellista teatteria, ei tarkoita, että hyvän taiteellisen teatterin pitäisi tarjota niitä aina. Joskus on hyvä katsoa itseään vähän arkisemmissa ympyröissä.
Ajattelen, että tämä teksti ja tulevat ovat eräänlainen kollaasi tuumailuistani, ja kollaasista ja sen rakentamisesta on myös kyse Kajaanin kaupunginteatterin uudessa näytelmässä, amerikkalaisen John Carianin kirjoittamassa ja Heta Haanperän ohjaamassa Jossain pohjoisessa.
***
Näytelmä rakentuu kymmenen kohtauksen varaan. Niitä kaikkia yhdistää pieni, yhden kapakan kylä jossakin pohjoisessa. Kaikki tapahtuu täsmälleen samaan aikaan. Kohtaukset alkavat noin klo 20.50 ja tasan yhdeksältä tapahtuu pieni maaginen hetki, joka vaikuttaa ratkaisevasti kylän asukkaiden elämään.
Kellon ja kylän lisäksi tarinoita yhdistää yhteinen teema, rakkaus tai joissakin tapauksissa sen puute.
Periaatteessa kaikki toimii, mutta kollaasiksi näytelmä ei rakennu. Ilman ohjelmalehtisen katsontaohjeita pienet maagiset hetket saattavat jäädä kokematta.
***
Muutamat elokuvaohjaajat ovat mestareita kollaasien rakentamiseen, parhaimpana esimerkkinä ehkäpä Robert Altman, mutta kyllä Suomessakin osataan. Vaikkapa Jarno Lampelan Joki yhdistää pienessä kaupungissa asuvien ihmisten kohtalot samaisena kesäisenä päivänä samalla samaisella kellonlyömällä.
Elokuvissa katsojaa ohjataan ymmärtämään samanaikaisuus jälkitöissä ääniraidalle lisätyllä äänellä, kirkonkelloilla tai vaikkapa suihkukoneen ylilennolla. Teatterissakin joku vastaava elementti olisi tarpeen, ja Carianin teksti tarjoaa siihen kyllä mahdollisuuksia, niin kuin taivaasta tipahtava kenkä mainiosti todistaa.
***
Jotkut näytelmän kohtauksista toimivat paremmin kuin toiset. Varsin pitkästä parisuhteesta nauttineena tunnistin itseni vaikkapa kohtauksesta, jossa pariskunta, mainiot Satu Turunen ja Mika Silvennoinen purkivat suhteensa solmuja luistinradalla, joka merkitsi toiselle paluuta suhteen alkuun, kun taas toinen taisi vain kärsiä palelevista varpaista.
Myös Silvennoisen ja Sampsa Timoskaisen toisiinsa retkahtavat miehet olivat herkullista katsottavaa. Kristiina Koivumiehen tehtäväksi jäi yhdessä tarinassa kiertää kokonainen maapallo, että pääsisi poikaystäväänsä lähelle.
***
Kun on tottunut katsomaan Kajaanin kaupunginteatterissa erittäin mainiosti aikaan istuvia näytelmiä kuten esimerkiksi Juha Jokelan kirjoittaman ja Helka-Maria Kinnusen ohjaaman Fundamentalistin, tällainen perinteinen näytelmänäytelmä yllättää.
Mutta ehkä niin on hyvä. Se, että minä katsoisin illasta toiseen venäläisiä klassikoita tai kokeellista teatteria, ei tarkoita, että hyvän taiteellisen teatterin pitäisi tarjota niitä aina. Joskus on hyvä katsoa itseään vähän arkisemmissa ympyröissä.
Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaUskalsin lukea, vaikka en ole vielä nähnyt näytelmää. Usein aikaisemmin olen laittanut arvostelusi talteen ja lukenut vasta oman kokemuksen jälkeen. Vaikka mieltymyksemme teatterin osalta ovat useimmiten samansuuntaiset, niin sinä ja edeltäjäsi Sinikka olette aina löytäneet sellaista, joka itseltäni on jäänyt huomamatta. Toivotan monen muun tavoin blokisi tervetulleeksi.
VastaaPoistaPAg
Jossain pohjoisessa on arkinen juuri hetkellisyydessään. Tykkään siitä siksi, että niistä hetkistä voi tehdä ja tehdäänkin suurta draamaa, mutta silti retkahtamiset tapahtuvat todellisuudessa, ja joskus hyvin arki/arktisissa olosuhteissa.
VastaaPoista