Daniel Derondaa lukiessa
Yksi tämän talven kirjallisuustapaus on ollut englantilaisen Marian Evansin vuonna 1876 George Eliot -salanimellä julkaisema tuhti romaani Daniel Deronda.
900-sivuisen järkäleen suomentaminen ja julkaiseminen (WSOY) on jo sinänsä kulttuuriteko, mutta ei vain siksi, että kirja solahtaa niin kivuttomasti esimerkiksi suomalaisia niin kovasti kiehtovan Jane Austenin kuvaamaan maailmaan, vaan siksi, että se on monta asiaa pohtiessaan aikaansa edellä. Yksi niistä kysymyksistä on juutalaisuus ja juutalaisten asema 1800-luvun lopun ja sen jälkeisen ajan maailmassa.
Niin. Perienglantilainen, tosin juutalaisista ystävistään nauttinut Eliot lataa kirjansa täyteen sionistisia ja juutalaisten omaa Israelia haikailevia ajatuksia kaksi vuosikymmentä ennen kuin Theodor Herzl esitteli vuonna 1896 sionismin perusperiaatteet kirjassaan Juutalaisvaltio.
Ilman juutalaiskysymyksen käsittelyä Daniel Deronda olisi hyvinkin voinut häipyä kirjallisuuden historian hämärään, vai olisiko?
***
Kun tuossa alussa viittasin Jane Austeniin, niin tarkoituksellapa viittasin.
Eliot kirjoittaa tarinansa englantilaisen yläluokan ja lontoolaisten kauppias- ja käsityöläisjuutalaisten maailmaan, jossa etenkin yläluokan naisten piti onnistua myymään itsensä kalliilla. Siinä tarinan naissankari Gwendolen onnistuu pahaksi onnekseen paremmin kuin uskoisikaan.
Gwendolenin tarinan rinnalla Eliot kerää kokoon syntyperästään tietämättömän Derondan historiaa. Kuka hän on? Mistä hän tulee? Ja ennen kaikkea, mikä on hänen elämänsä tarkoitus?
Kysymyksistä viimeisin on Eliotille kaikkein tärkein. Tämä itse aikansa piirejä onnellisella avoliitollaan ja kirjailijan ammatillaan järkyttänyt nainen on nimittäin vahvasti sitä mieltä, että ihmisen elämällä pitää olla tarkoitus. Muuten hän ei ole ihminen eikä mikään.
***
Ehkäpä omasta ajastaan kovastikin poiketen Eliot on ehdottomasti tarinansa juutalaisten puolella. Heidän paristaan hän löytää intohimon tietää ja tehdä oikein.
Vaikka Eliotin juutalaiset, etenkin jumalaisesti laulava ja Derondan maailmaan pelastanut nuori nainen Mirah, tulevatkin todistaneeksi moneen kertaan, kuinka juutalaisissa on huomattavan paljon pahoja ihmisiä, Eliot ei romaanihenkilönsä vakuutteluja usko. Pyrkimys henkiseen elämään ja Palestiinaan on kaupankäynnin ja työnteon syntiä valtavampi asia.
***
Alice Martin on kääntänyt romaanin kauttaaltaan hyvin, joskin mukana on sanontoja, jotka eivät oikein istu 150 vuoden takaisten englannin yläluokkalaisten suihin.
Hän on myös varustanut kirjan sitä selittävällä jälkipuheella ja valtavalla viiteapparaatilla. Ehkä olisin pärjännyt ilman jälkisanojakin, mutta toki Eliotin elämänvaiheista on kiinnostava lukea. Viitteistä olisin jättänyt huoletta pois kaksi kolmasosaa.
Yhtä kaikki, Martinin työ on kantanut oivan hedelmän, sillä tänä vuonna, 75 vuotta Auschwitzin keskitysleirin vapauttamisen jälkeen Daniel Deronda on ajankohtaisempi kuin uskoinkaan.
***
Sattumalta luin Daniel Derondaa rinnakkain Hannah Arendtin 1960-luvulla julkaiseman klassikkoraporttikirjan Eichmann Jerusalemissa (Docendo, 2016) kanssa. Tuo raporttihan synnytti aikoinaan valtavan kiistan, kun Arendt uskalsi kertoa, etteivät natsit olisi saaneet aikaan sellaista kuolemankoneistoa kuin saivat ilman juutalaisneuvostojen suosiollista avustusta.
Siinä, missä Arendt pysyttelee koko Euroopan tasolla, ruotsalainen Steve Sem-Sandberg todistaa samaa muutama vuosi sitten ilmestyneessä teoksessaan Lodzin kurjat (Like, 2011). Siinä Sem-Sandberg kertoo yhden juutalaisgheton ja sen hallitsijan, Mordechai Chaim Rumkowskin tarinan. Rumkowski oli mies, joka ajeli vaunuillaan ympäri Lodzia, söi hyvin ja nukkui vielä paremmin ja valitsi henkilökohtaisesti kaikki ne gheton asukkaat, jotka sittemmin lähetettiin Auschwitziin tuhottaviksi. Lopulta natsit tappoivat toki Rumkowskinkin.
Siitä, kun Eliot vuonna 1876 tekee parhaansa ratkaistakseen juutalaisten ongelmat ja päästää sankarinsa matkalle kohti Palestiinaa, ehtii kulua vain vajaat seitsemänkymmentä vuotta, kun natsit ovat tappaneet Euroopassa arviolta kuusi miljoonaa juutalaista. Miten tässä näin kävi?
***
Eliot luottaa ihmisen kykyyn kasvaa ja nousta ennakkoluulojensa yläpuolelle. Hänen sankarinsa ei olisi sankari, jos hän ei omasta epävarmasta tilanteestaan huolimatta pyrkisi aina tekemään oikein ja hyvää.
Eliotille oikein tekeminen ja toisten ihmisten asettaminen aina etusijalle on yksittäisen ihmisen asia. Poliittinen koneisto ja sen pelit tulevat perässä, jos ja kun ehtivät.
Ehkäpä Eliot oli väärässä juuri tässä. Sivustakatsojia on aina kertakaikkisen liikaa, kun joku tai jotkut alkavat tehdä rikoksia, jotka pahimmassa tapauksessa kasvavat pikkuhiljaa vihapuheista rikoksiksi ihmiskuntaa vastaan.
Siinä Eliot on ehdottomasti oikeassa, että Daniel Derondan kaltaisia aatteen ihmisiä tarvitaan, mutta sen lisäksi tarvitaan kansallisia ja kansainvälisiä toimijoita, joilla on valta toimia ennen kuin on liian myöhäistä.
900-sivuisen järkäleen suomentaminen ja julkaiseminen (WSOY) on jo sinänsä kulttuuriteko, mutta ei vain siksi, että kirja solahtaa niin kivuttomasti esimerkiksi suomalaisia niin kovasti kiehtovan Jane Austenin kuvaamaan maailmaan, vaan siksi, että se on monta asiaa pohtiessaan aikaansa edellä. Yksi niistä kysymyksistä on juutalaisuus ja juutalaisten asema 1800-luvun lopun ja sen jälkeisen ajan maailmassa.
Niin. Perienglantilainen, tosin juutalaisista ystävistään nauttinut Eliot lataa kirjansa täyteen sionistisia ja juutalaisten omaa Israelia haikailevia ajatuksia kaksi vuosikymmentä ennen kuin Theodor Herzl esitteli vuonna 1896 sionismin perusperiaatteet kirjassaan Juutalaisvaltio.
Ilman juutalaiskysymyksen käsittelyä Daniel Deronda olisi hyvinkin voinut häipyä kirjallisuuden historian hämärään, vai olisiko?
***
Kun tuossa alussa viittasin Jane Austeniin, niin tarkoituksellapa viittasin.
Eliot kirjoittaa tarinansa englantilaisen yläluokan ja lontoolaisten kauppias- ja käsityöläisjuutalaisten maailmaan, jossa etenkin yläluokan naisten piti onnistua myymään itsensä kalliilla. Siinä tarinan naissankari Gwendolen onnistuu pahaksi onnekseen paremmin kuin uskoisikaan.
Gwendolenin tarinan rinnalla Eliot kerää kokoon syntyperästään tietämättömän Derondan historiaa. Kuka hän on? Mistä hän tulee? Ja ennen kaikkea, mikä on hänen elämänsä tarkoitus?
Kysymyksistä viimeisin on Eliotille kaikkein tärkein. Tämä itse aikansa piirejä onnellisella avoliitollaan ja kirjailijan ammatillaan järkyttänyt nainen on nimittäin vahvasti sitä mieltä, että ihmisen elämällä pitää olla tarkoitus. Muuten hän ei ole ihminen eikä mikään.
***
Ehkäpä omasta ajastaan kovastikin poiketen Eliot on ehdottomasti tarinansa juutalaisten puolella. Heidän paristaan hän löytää intohimon tietää ja tehdä oikein.
Vaikka Eliotin juutalaiset, etenkin jumalaisesti laulava ja Derondan maailmaan pelastanut nuori nainen Mirah, tulevatkin todistaneeksi moneen kertaan, kuinka juutalaisissa on huomattavan paljon pahoja ihmisiä, Eliot ei romaanihenkilönsä vakuutteluja usko. Pyrkimys henkiseen elämään ja Palestiinaan on kaupankäynnin ja työnteon syntiä valtavampi asia.
***
Alice Martin on kääntänyt romaanin kauttaaltaan hyvin, joskin mukana on sanontoja, jotka eivät oikein istu 150 vuoden takaisten englannin yläluokkalaisten suihin.
Hän on myös varustanut kirjan sitä selittävällä jälkipuheella ja valtavalla viiteapparaatilla. Ehkä olisin pärjännyt ilman jälkisanojakin, mutta toki Eliotin elämänvaiheista on kiinnostava lukea. Viitteistä olisin jättänyt huoletta pois kaksi kolmasosaa.
Yhtä kaikki, Martinin työ on kantanut oivan hedelmän, sillä tänä vuonna, 75 vuotta Auschwitzin keskitysleirin vapauttamisen jälkeen Daniel Deronda on ajankohtaisempi kuin uskoinkaan.
***
Sattumalta luin Daniel Derondaa rinnakkain Hannah Arendtin 1960-luvulla julkaiseman klassikkoraporttikirjan Eichmann Jerusalemissa (Docendo, 2016) kanssa. Tuo raporttihan synnytti aikoinaan valtavan kiistan, kun Arendt uskalsi kertoa, etteivät natsit olisi saaneet aikaan sellaista kuolemankoneistoa kuin saivat ilman juutalaisneuvostojen suosiollista avustusta.
Siinä, missä Arendt pysyttelee koko Euroopan tasolla, ruotsalainen Steve Sem-Sandberg todistaa samaa muutama vuosi sitten ilmestyneessä teoksessaan Lodzin kurjat (Like, 2011). Siinä Sem-Sandberg kertoo yhden juutalaisgheton ja sen hallitsijan, Mordechai Chaim Rumkowskin tarinan. Rumkowski oli mies, joka ajeli vaunuillaan ympäri Lodzia, söi hyvin ja nukkui vielä paremmin ja valitsi henkilökohtaisesti kaikki ne gheton asukkaat, jotka sittemmin lähetettiin Auschwitziin tuhottaviksi. Lopulta natsit tappoivat toki Rumkowskinkin.
Siitä, kun Eliot vuonna 1876 tekee parhaansa ratkaistakseen juutalaisten ongelmat ja päästää sankarinsa matkalle kohti Palestiinaa, ehtii kulua vain vajaat seitsemänkymmentä vuotta, kun natsit ovat tappaneet Euroopassa arviolta kuusi miljoonaa juutalaista. Miten tässä näin kävi?
***
Eliot luottaa ihmisen kykyyn kasvaa ja nousta ennakkoluulojensa yläpuolelle. Hänen sankarinsa ei olisi sankari, jos hän ei omasta epävarmasta tilanteestaan huolimatta pyrkisi aina tekemään oikein ja hyvää.
Eliotille oikein tekeminen ja toisten ihmisten asettaminen aina etusijalle on yksittäisen ihmisen asia. Poliittinen koneisto ja sen pelit tulevat perässä, jos ja kun ehtivät.
Ehkäpä Eliot oli väärässä juuri tässä. Sivustakatsojia on aina kertakaikkisen liikaa, kun joku tai jotkut alkavat tehdä rikoksia, jotka pahimmassa tapauksessa kasvavat pikkuhiljaa vihapuheista rikoksiksi ihmiskuntaa vastaan.
Siinä Eliot on ehdottomasti oikeassa, että Daniel Derondan kaltaisia aatteen ihmisiä tarvitaan, mutta sen lisäksi tarvitaan kansallisia ja kansainvälisiä toimijoita, joilla on valta toimia ennen kuin on liian myöhäistä.
Kommentit
Lähetä kommentti