Hieno elokuva, muttei elämäkerta
Suomalainen elokuva on viime vuosina saanut aivan uuden, mainion lisän. Tähän asti vain erilaisten enemmän tai vähemmän viinaan kuolleiden miesmuusikoiden lisäksi elokuvien aiheiksi ovat alkaneet kelvata suomalaiset naiset, eivätkä ketkä tahansa naiset, vaan oikeasti merkittävät esikuvat ja kulttuuripersoonat.
Elokuva Hella Wuolijoesta aloitti uuden, Tove Janssonista ja Minna Canthista on elokuvat tekeillä ja nyt perjantaina saa ensi-iltansa taiteilija Helene Schjerfbeckistä kertova, Antti J. Jokisen ohjaama leffa, jonka nimi on ytimekkäästi Helene.
Kajaanilaisittain elokuva on erityisen mielenkiintoinen, sillä nostaahan se esiin Kajaanissa taiteilijanimellä H. Ahtela vaikuttaneen Einar Reuterin, jonka kotitalokin oli vielä reilu vuosikymmen sitten pystyssä Teppanassa.
Laura Birn on loistava Helene Schjerfbeck. Kuva: Andres Teiss.
***
Jokinen ja hänen käsikirjoittajakumppaninsa Marko Leino pohjaavat tarinan Rakel Liehun vuonna 2003 ilmestyneeseen romaaniin Helene.
Tuosta mainiosta kirjasta on otettu jo toistakymmentä painosta ja se ehti aikoinaan olla ehdolla jopa Pohjoismaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi, mutta yksi asia niin sitä lukiessa kuin Jokisen elokuvaa katsoessa on hyvä muistaa: kyse on todellakin romaanista, ei tieteellisestä elämäkerrasta
Liehulla ei ollut käytössään vaikkapa Schjerfbeckin ja Reuterin kirjeenvaihtoa, eikä kirjailija tainnut koskaan päästä tapaamaan Reuterin perikuntaa.
***
Jokinen ja Leino keskittyvät omassa Helenessään ennen kaikkea Helenen ja Einarin suhteeseen, joka tarinan kertojien mielestä olisi Helenen puolesta voinut kehittyä taiteilijoiden ikäerosta huolimatta oikeaksi rakkaussuhteeksikin.
Väitteelle on tietysti vahva pohja, niin vakavasti Schjerfbeck otti tiedon, kun Reuter kirjoitti tälle löytäneensä Norjasta itselleen nuoren rakastetun, Tyran, joka oli sittemmin varsin tuttu näky Kajaanissa ja vaikkapa asiakkaana teppanalaisessa ruokakaupassa.
Einar Reuterin roolin tekee Johannes Holopainen. Kuva: Andres Teiss.
***
Jokinen on valinnut Helenekseen Laura Birnin, ja loistavan valinnan on tehnytkin.
Birn ei ole tyytynyt vain lukemaan käsikirjoitusta ja opettelemaan vuorosanojaan, vaan on tarttunut pensseliin ja puukkoon ja palettiveitseen ja opiskellut Anna Retulaisen opastuksella maalaamista, jotta voisi olla uskottava Helene, eikä oppi ole mennyt hukkaan.
Roolinsa ansiosta Birn on tämän vuoden ehdottomin Jussi-ehdokas, mutta ei vain maalaustaitojensa, vaan ennen kaikkea herkkyytensä vuoksi.
***
Birnin rinnalla Johannes Holopaisen Reuter on intohimon kaukainen kohde ja hyvä niin. Helenestähän elokuvan pitääkin kertoa.
Muista sivuhenkilöistä ehdottomasti tärkein on Pirkko Saision esittämä Helenen äiti, joskaan Liehun kirjan lukeneena en aivan tätä ahnetta ja hankalaa hahmoa osaa ostaa.
Eero Aho pyörähtää muutamissa kuvissa Helenen Magnus-veljenä. Helenen uran ja kuuluisuuden kannalta tärkein ihminen, Gösta Stenman (Jarkko Lahti) keskittyy mesenoimaan ja järjestämään vuoden 1915 suurta menestysnäyttelyä.
Helenen äitiä esittää Pirkko Saisio. Kuva: Andres Teiss.
***
Elokuvan ajankuva on huolellisesti laadittu. Se tarkoittaa sitä, että 2,6 miljoonalla on pystytty luomaan tarpeeksi oikeat miljööt, vaikka leffa onkin kuvattu pääosin Virossa, jonka rakennuskanta ei kyllä käy takitilleen suomalaisesta.
1900-luvun alkupuolen henkinen maisema sen sijaan toimii.
Kansalaissotaan viittaavat vain muutamien kuvien taustalla seisoskelevat punakaartilaiset, mutta Helenen, äidin ja Magnuksen keskustelu menestysnäyttelyn tuottojen jakamisesta on paljon puhuva: naisen tienestit eivät olleet tuon ajan lain mukaan hänen, vaan perikunnan. Tekeepä Jokinen Helenen äidistä yhdessä vaiheessa oikean varkaankin.
***
Mutta palataan vielä Birnin Heleneen.
Näyttelijä on itse sanonut, kuinka hän on rooliinsa perehtyessään hämmästynyt sitä, miten vahva ja ristiriitainenkin ihminen Helene oikeasti oli. Hän saattoi näyttää hauraalta ontujalta, joka oli jo vetäytynyt syrjään suomalaisesta taidemaailmasta, mutta todellisuudessa Helene oli kaikkea muuta, vahva, huumorintajuinen, utelias, "aika ankarakin ja välillä katkeruuteen taipuvainen", kuten Birn Ylen haastattelussa sanoo.
Mehän olemme tottuneet ajattelemaan, että etenkin naistaiteilijat ovat herkkiä olentoja, ja sellaisenkin puolen Birn Helenestään kaivaa. Hetket, jolloin Helene ja Einar maalaavat Tammisaaren kallioilla, ovat täynnä täyttymätöntä kaipuuta, viipyilevää, ikään kuin tilaisuuden tarjoamaa mahdollisuutta koskettaa, ja tuoksua, jota ihastuksen kohde erittää.
***
Yhdestä pienestä asiasta tässä suurenmoisessa elokuvassa haluan valittaa. On jotenkin niin miehistä lopettaa leffa tyhänpäiväiseen lisätietolauseeseen, jonka mukaan Helene Schjerfbeck ei koskaan mennyt naimisiin.
Sekö muka oli tekijöiden mielestä Helenen elämän tärkein asia? Minusta ei.
Jokinen esittelee elokuvan lopussa joukon Schjerfbeckin maalauksia, joita toki nähdään pitkin leffaa. Minua kiusaa se, ettei Jokinen tee kuvakoolle mitään. Nykytekniikalla olisi kai mahdollista näyttää pysty maalaus pystynä ilman, että kuvan reunoilla on jos minkälaista turhaa tavaraa. Maalausten nimet ja tekovuodet olisivat olleet myös paikallaan, samoin kuin sekin, missä niitä pääsisi katsomaan.
Turhaa narinaa, saatatte ajatella, mutta olen vähän toista mieltä. Kun tekee parasta, ei voi tyytyä melkein parhaaseen.
Tähtiä? Neljä ja risat.
Elokuva Hella Wuolijoesta aloitti uuden, Tove Janssonista ja Minna Canthista on elokuvat tekeillä ja nyt perjantaina saa ensi-iltansa taiteilija Helene Schjerfbeckistä kertova, Antti J. Jokisen ohjaama leffa, jonka nimi on ytimekkäästi Helene.
Kajaanilaisittain elokuva on erityisen mielenkiintoinen, sillä nostaahan se esiin Kajaanissa taiteilijanimellä H. Ahtela vaikuttaneen Einar Reuterin, jonka kotitalokin oli vielä reilu vuosikymmen sitten pystyssä Teppanassa.
Laura Birn on loistava Helene Schjerfbeck. Kuva: Andres Teiss.
***
Jokinen ja hänen käsikirjoittajakumppaninsa Marko Leino pohjaavat tarinan Rakel Liehun vuonna 2003 ilmestyneeseen romaaniin Helene.
Tuosta mainiosta kirjasta on otettu jo toistakymmentä painosta ja se ehti aikoinaan olla ehdolla jopa Pohjoismaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi, mutta yksi asia niin sitä lukiessa kuin Jokisen elokuvaa katsoessa on hyvä muistaa: kyse on todellakin romaanista, ei tieteellisestä elämäkerrasta
Liehulla ei ollut käytössään vaikkapa Schjerfbeckin ja Reuterin kirjeenvaihtoa, eikä kirjailija tainnut koskaan päästä tapaamaan Reuterin perikuntaa.
***
Jokinen ja Leino keskittyvät omassa Helenessään ennen kaikkea Helenen ja Einarin suhteeseen, joka tarinan kertojien mielestä olisi Helenen puolesta voinut kehittyä taiteilijoiden ikäerosta huolimatta oikeaksi rakkaussuhteeksikin.
Väitteelle on tietysti vahva pohja, niin vakavasti Schjerfbeck otti tiedon, kun Reuter kirjoitti tälle löytäneensä Norjasta itselleen nuoren rakastetun, Tyran, joka oli sittemmin varsin tuttu näky Kajaanissa ja vaikkapa asiakkaana teppanalaisessa ruokakaupassa.
Einar Reuterin roolin tekee Johannes Holopainen. Kuva: Andres Teiss.
***
Jokinen on valinnut Helenekseen Laura Birnin, ja loistavan valinnan on tehnytkin.
Birn ei ole tyytynyt vain lukemaan käsikirjoitusta ja opettelemaan vuorosanojaan, vaan on tarttunut pensseliin ja puukkoon ja palettiveitseen ja opiskellut Anna Retulaisen opastuksella maalaamista, jotta voisi olla uskottava Helene, eikä oppi ole mennyt hukkaan.
Roolinsa ansiosta Birn on tämän vuoden ehdottomin Jussi-ehdokas, mutta ei vain maalaustaitojensa, vaan ennen kaikkea herkkyytensä vuoksi.
***
Birnin rinnalla Johannes Holopaisen Reuter on intohimon kaukainen kohde ja hyvä niin. Helenestähän elokuvan pitääkin kertoa.
Muista sivuhenkilöistä ehdottomasti tärkein on Pirkko Saision esittämä Helenen äiti, joskaan Liehun kirjan lukeneena en aivan tätä ahnetta ja hankalaa hahmoa osaa ostaa.
Eero Aho pyörähtää muutamissa kuvissa Helenen Magnus-veljenä. Helenen uran ja kuuluisuuden kannalta tärkein ihminen, Gösta Stenman (Jarkko Lahti) keskittyy mesenoimaan ja järjestämään vuoden 1915 suurta menestysnäyttelyä.
Helenen äitiä esittää Pirkko Saisio. Kuva: Andres Teiss.
***
Elokuvan ajankuva on huolellisesti laadittu. Se tarkoittaa sitä, että 2,6 miljoonalla on pystytty luomaan tarpeeksi oikeat miljööt, vaikka leffa onkin kuvattu pääosin Virossa, jonka rakennuskanta ei kyllä käy takitilleen suomalaisesta.
1900-luvun alkupuolen henkinen maisema sen sijaan toimii.
Kansalaissotaan viittaavat vain muutamien kuvien taustalla seisoskelevat punakaartilaiset, mutta Helenen, äidin ja Magnuksen keskustelu menestysnäyttelyn tuottojen jakamisesta on paljon puhuva: naisen tienestit eivät olleet tuon ajan lain mukaan hänen, vaan perikunnan. Tekeepä Jokinen Helenen äidistä yhdessä vaiheessa oikean varkaankin.
***
Mutta palataan vielä Birnin Heleneen.
Näyttelijä on itse sanonut, kuinka hän on rooliinsa perehtyessään hämmästynyt sitä, miten vahva ja ristiriitainenkin ihminen Helene oikeasti oli. Hän saattoi näyttää hauraalta ontujalta, joka oli jo vetäytynyt syrjään suomalaisesta taidemaailmasta, mutta todellisuudessa Helene oli kaikkea muuta, vahva, huumorintajuinen, utelias, "aika ankarakin ja välillä katkeruuteen taipuvainen", kuten Birn Ylen haastattelussa sanoo.
Mehän olemme tottuneet ajattelemaan, että etenkin naistaiteilijat ovat herkkiä olentoja, ja sellaisenkin puolen Birn Helenestään kaivaa. Hetket, jolloin Helene ja Einar maalaavat Tammisaaren kallioilla, ovat täynnä täyttymätöntä kaipuuta, viipyilevää, ikään kuin tilaisuuden tarjoamaa mahdollisuutta koskettaa, ja tuoksua, jota ihastuksen kohde erittää.
***
Yhdestä pienestä asiasta tässä suurenmoisessa elokuvassa haluan valittaa. On jotenkin niin miehistä lopettaa leffa tyhänpäiväiseen lisätietolauseeseen, jonka mukaan Helene Schjerfbeck ei koskaan mennyt naimisiin.
Sekö muka oli tekijöiden mielestä Helenen elämän tärkein asia? Minusta ei.
Jokinen esittelee elokuvan lopussa joukon Schjerfbeckin maalauksia, joita toki nähdään pitkin leffaa. Minua kiusaa se, ettei Jokinen tee kuvakoolle mitään. Nykytekniikalla olisi kai mahdollista näyttää pysty maalaus pystynä ilman, että kuvan reunoilla on jos minkälaista turhaa tavaraa. Maalausten nimet ja tekovuodet olisivat olleet myös paikallaan, samoin kuin sekin, missä niitä pääsisi katsomaan.
Turhaa narinaa, saatatte ajatella, mutta olen vähän toista mieltä. Kun tekee parasta, ei voi tyytyä melkein parhaaseen.
Tähtiä? Neljä ja risat.
Kommentit
Lähetä kommentti