Painajaisunen logiikalla
Harvoinpa olen pettynyt Nobelin kirjallisuuspalkintovalintoihin, sillä kovin usein valinta on kohdistunut sellaisiin kirjailijoihin, joita ei ole edes ehditty suomentaa ennen palkitsemista. Vuonna 2017, silloin kun palkinto jaettiin vielä ennen komitean kriisiä ja palkinnotonta välivuotta, olin onnistunut bongaamaan senvuotisen voittajan ja hänen uusimman romaaninsa.
Vuoden 2017 palkinnon sai japanilainen Kazuo Ishiguro ja romaani, jonka Tammi oli jokin aikaa sitten julkaissut Keltaisessa kirjastossaan ja jonka olin onnistunut lukemaan, oli nimeltään Haudattu jättiläinen.
Niin vain kävi, että ihmettelin, miten tuon romaanin kirjoittaja oikeasti palkitaan. En pitänyt kirjasta, en sen myyttisestä Arthurin aikaan sijoittuvasta tarinasta enkä oikeastaan turhan ilmiselvästä lopustakaan.
Toki on niin, että arviooni vaikutti se, että samalla, kun palkinto annettiin Englannissa asuvalle japanilaiselle, tiesin, ettei oma lempikirjailijani, niin ikään japanilainen Haruki Murakami voisi koskaan saada palkintoa, joka hänelle jo pelkästään Norwegian Woodin perusteella kuuluisi.
***
Koska olen huomannut tarpeeksi monesti, miten ensivaikutelma saattaa pettää, tartuin innoissani uusimpaan Ishiguro-suomennokseen Surullinen pianisti. Erityisen innoissani olin, kun kirjan lievetekstissä kerrottiin, kuinka tämä, jo vuonna 1995 ilmestynyt, mutta vasta nyt suomennettu romaani on nobelistin pääteos, joka ilmestyessään kirvoitti sekä suurta innostusta että äärimmäistä närkästystä.
Nyt, näin lievetekstin laatinut kustannustoimittaja runoili, on lopultakin osoittautunut, että Surullinen pianisti on kirjailijan laajan tuotannon kirkkain kruunu.
Mitä romaani sitten lopulta tarjosi? Painajaisunen logiikalla eteenpäin matelevan liki 700-sivuisen tarinan pianistista, joka ei tiedä, miksi tekee sitä, mitä tekee, tai miksi on siellä, missä on.
Etsikö tarinan sankari nimeltä Ryder omaa identiteettiään? Ehkä, mutta tuskastuttavalla tavalla.
***
Meistä jokainen on nähnyt sen verran painajaisia ja ihan tavallisiakin unia, että tietää, etteivät niitä näkyjä rajoita sen kummemmin aika kuin paikkakaan. Yhdessä hetkessä istuksit kaikessa rauhassa rannalla perheesi kanssa, kun jo seuraavissa kuvissa olet toisella puolella maapalloa umpioudossa porukassa.
Tähän Ishiguro ei sentään sorru, vaan hänen pianistinsa pysyy tasan tarkkaan parin vuorokauden verran samassa keskieurooppalaisessa kaupungissa, jossa on niin paljon tuttua ja tuttuja, tai onko sittenkään?
Ryder vaeltelee pitkin kaupunkia ja yrittää epätoivoisesti päästä konserttisaliin, johon paikkakunnan kerma kokoontuu juhlimaan miestä ja hänen musiikkiaan, mutta myös odottamaan, miten mies parantaa puheellaan koko kaupungin.
Samalla pianisti parsii suhdettaan naiseen ja poikaan, yrittää auttaa naista viemään uutta takkia isälleen, pelastaa juopoksi ruvenneen kapellimestarin elämää ja avioliittoa ja tekee kaikkensa tukeakseen pianistin urasta haaveilevan nuoren miehen uranvalintaa siinä sivussa, kun ottaa vastaan hurraahuutoja ja selkään tapautuksia hienoilla illalliskutsuilla, joille huomaa päätyneensä vain kylpytakkiin pukeutuneena.
Hyvä on, onhan tässä melkoinen allegoria taiteilijan ja kirjailijan roolista ja yleisön odotuksista ja niiden ristiriitaisuuksista, mutta toisaalta: miksipä rupesit kirjailijaksi.
***
Toki Ishiguro on maailmanluokan kirjailija ja kertoja. Jotkut Surullisen pianistin jaksot ovat runollisia ja käsittämättömän kauniita. Pelkästään hotellien matkatavaroiden kantajien kantakapakan pöydällä esittämän kantajien tanssin kuvaus kantaa niin, että sen jälkeen jaksaa eksyä pianistin mukana muutaman kymmenen sivua eri puolille merkillistä, muurin jakamaa kaupunkia.
Voi olla, että kirja vaatisi toisen tai jopa kolmannen lukemisen, että sen ilmeinen pääteema taiteilijan vastuusta ja vaatimuksista kirkastuisi, mutta kukapa meistä haluaa takaisin painajaiseen, josta on juuri onnistunut pelastautumaan uuteen aamuun.
Vuoden 2017 palkinnon sai japanilainen Kazuo Ishiguro ja romaani, jonka Tammi oli jokin aikaa sitten julkaissut Keltaisessa kirjastossaan ja jonka olin onnistunut lukemaan, oli nimeltään Haudattu jättiläinen.
Niin vain kävi, että ihmettelin, miten tuon romaanin kirjoittaja oikeasti palkitaan. En pitänyt kirjasta, en sen myyttisestä Arthurin aikaan sijoittuvasta tarinasta enkä oikeastaan turhan ilmiselvästä lopustakaan.
Toki on niin, että arviooni vaikutti se, että samalla, kun palkinto annettiin Englannissa asuvalle japanilaiselle, tiesin, ettei oma lempikirjailijani, niin ikään japanilainen Haruki Murakami voisi koskaan saada palkintoa, joka hänelle jo pelkästään Norwegian Woodin perusteella kuuluisi.
***
Koska olen huomannut tarpeeksi monesti, miten ensivaikutelma saattaa pettää, tartuin innoissani uusimpaan Ishiguro-suomennokseen Surullinen pianisti. Erityisen innoissani olin, kun kirjan lievetekstissä kerrottiin, kuinka tämä, jo vuonna 1995 ilmestynyt, mutta vasta nyt suomennettu romaani on nobelistin pääteos, joka ilmestyessään kirvoitti sekä suurta innostusta että äärimmäistä närkästystä.
Nyt, näin lievetekstin laatinut kustannustoimittaja runoili, on lopultakin osoittautunut, että Surullinen pianisti on kirjailijan laajan tuotannon kirkkain kruunu.
Mitä romaani sitten lopulta tarjosi? Painajaisunen logiikalla eteenpäin matelevan liki 700-sivuisen tarinan pianistista, joka ei tiedä, miksi tekee sitä, mitä tekee, tai miksi on siellä, missä on.
Etsikö tarinan sankari nimeltä Ryder omaa identiteettiään? Ehkä, mutta tuskastuttavalla tavalla.
***
Meistä jokainen on nähnyt sen verran painajaisia ja ihan tavallisiakin unia, että tietää, etteivät niitä näkyjä rajoita sen kummemmin aika kuin paikkakaan. Yhdessä hetkessä istuksit kaikessa rauhassa rannalla perheesi kanssa, kun jo seuraavissa kuvissa olet toisella puolella maapalloa umpioudossa porukassa.
Tähän Ishiguro ei sentään sorru, vaan hänen pianistinsa pysyy tasan tarkkaan parin vuorokauden verran samassa keskieurooppalaisessa kaupungissa, jossa on niin paljon tuttua ja tuttuja, tai onko sittenkään?
Ryder vaeltelee pitkin kaupunkia ja yrittää epätoivoisesti päästä konserttisaliin, johon paikkakunnan kerma kokoontuu juhlimaan miestä ja hänen musiikkiaan, mutta myös odottamaan, miten mies parantaa puheellaan koko kaupungin.
Samalla pianisti parsii suhdettaan naiseen ja poikaan, yrittää auttaa naista viemään uutta takkia isälleen, pelastaa juopoksi ruvenneen kapellimestarin elämää ja avioliittoa ja tekee kaikkensa tukeakseen pianistin urasta haaveilevan nuoren miehen uranvalintaa siinä sivussa, kun ottaa vastaan hurraahuutoja ja selkään tapautuksia hienoilla illalliskutsuilla, joille huomaa päätyneensä vain kylpytakkiin pukeutuneena.
Hyvä on, onhan tässä melkoinen allegoria taiteilijan ja kirjailijan roolista ja yleisön odotuksista ja niiden ristiriitaisuuksista, mutta toisaalta: miksipä rupesit kirjailijaksi.
***
Toki Ishiguro on maailmanluokan kirjailija ja kertoja. Jotkut Surullisen pianistin jaksot ovat runollisia ja käsittämättömän kauniita. Pelkästään hotellien matkatavaroiden kantajien kantakapakan pöydällä esittämän kantajien tanssin kuvaus kantaa niin, että sen jälkeen jaksaa eksyä pianistin mukana muutaman kymmenen sivua eri puolille merkillistä, muurin jakamaa kaupunkia.
Voi olla, että kirja vaatisi toisen tai jopa kolmannen lukemisen, että sen ilmeinen pääteema taiteilijan vastuusta ja vaatimuksista kirkastuisi, mutta kukapa meistä haluaa takaisin painajaiseen, josta on juuri onnistunut pelastautumaan uuteen aamuun.
Kommentit
Lähetä kommentti