Hiljaisen elokuvan mestarin uusin näyttö

Siitä asti, kun näin Klaus Härön ensimmäisen pitkän elokuvan, Näkymättömän Elinan kohta kaksi vuosikymmentä sitten, olin täysin myyty.
Miten joku osaakin ohjata elokuvan pienestä suuresta asiasta, ja vieläpä tavalla, joka ei pelaudu stroboleikkauksilla eikä millään tekniikan ihmetempuilla, luottaa vain tarinaan ja tarinansa päähenkilön kasvoihin, silmiin ja ilmeisiin?


Klaus Härön uusimmassa elokuvassa isä Nisse (Peik Stenberg) ja poika Stefan (Martin Paul) suhaavat edestakaisin pakettiautollaan äidin hautajaisia järjestäessään. Kuva: Juha Reinikainen / Citizen Jane Productions.

Tuonkin jälkeen Härö on ollut uskollinen tyylilleen. Kukaan ei voine pitää vaikkapa elokuvaa Postia pappi Jaakobille toiminnallaan koukuttavana nykydraamana, mutta siksipä mies pääseekin niin syvälle ihmisen mieleen.
Samalla, kun Härö on kuvannnut yksittäisiä ihmisiä, hän on aina käsitellyt myös yhteiskunnallisia ongelmia. Miekkailija purki sosialistisen Viron traumoja ja Uusi ihminen kertoi, mitä kaikkia kauheuksia kansankodin rakentaminen on tekijöiltään vaatinut.
Nyt Härö on syvällä omassa tarinassaan. Elämä kuoleman jälkeen kertoo, mitä Härölle ja hänen lähipiirilleen tapahtui, kun perheen äiti kuoli.

                                                                    ***
Haastatteluissa ja heti leffan alussa Härö painottaa, että kaikki yhtäläisyydet elokuvan henkilöiden ja todellisten ihmisten kesken ovat tarkoituksellisia.
Elämä kuoleman jälkeen kertoo, millaiseen tilanteeseen Härö joutui äitinsä kuoleman jälkeen, kun hänen isänsä ei antanut kenenkään surra äidin kuolemaa, kun kerran hän itse oli jo surunsa surrut.
Härö on siis kuluneesti sanoen perimmäisten kysymysten äärellä, suomalaisen miehen änkyryyden sisimmässä, ja vieläpä niin, että kun isä (Peik Stenberg) suree tavallaan ja tekee linnunpönttöjä niin kuin jotkut ruumisarkkuja, millekään tai kenellekään muulle ei siinä maailmassa ole tilaa.



Isä-Nisse (Peik Stenberg) suree rakentamalla linnuille pönttöjä. Poika-Stefania ihmetyttää. Kuva: Juha Reinikainen
                                                                    ***
Härö sanoo kypsytelleensä ajatusta tästä elokuvasta parikymmentä vuotta, kirjoittaneensa ylös pätkiä ja dialogia, mutta kokeneensa, että vasta nyt hän oli valmis palaamaan omaan nuoruuteensa ja äitinsä kuolemaan.
Elokuva ei ole kosto suruun kykenemättömälle isälle eikä se yritäkään olla jälkiviisas. Se kertoo vain sen, miten monella tavalla me ihmiset otamme vastaan sen, mitä elämä meille tarjoaa. Ei ole oikeaa eikä oikein väärääkään, mutta erilaisuutta on, ja lopulta se on ihmisen elämän rikkautta.
Siinä ohessa Härö näyttää senkin, etteivät kaikki suomenruotsalaiset elä ankkalammikossa yltäkyllän keskellä, mutta senkin hän tekee tyynen toteavasti. Stefanin ja isän elämä on epämääräisesti rempatussa talossa maalla, 50 kilometrin päästä Helsingistä, kun Stefanin mummi elää valtavassa talossaan kantakaupungissa.

                                                                     ***
Kun kirjoitin arvion otsikkoon hiljaisen elokuvan mestarin uudesta ohjauksesta, tarkoitin juuri sitä.
Ei tässäkään leffassa kamalasti tapahdu. Isä-Nisse ja poika-Stefan (Martin Paul) järjestelevät äidin hautajaisia isän isonsiskon (Lena Labart) avulla, siivoavat vainajan tavaroita, etsivät sopivaa kynttiläkuvaa ja kiistelevät siitä, miten isot hautajaiset järjestetään ja siitä, onko tarjolla voileipäkakkuja vai voileipiä.


Hautajaisiin liittyy paljon tekemistä, niin Klaus Härön uudessa elokuvassakin. Kuva: Juha Reinikainen 
Siinä sivussa ja kaikessa rauhassa Härö antaa tarinansa henkilöiden käydä läpi kaikki tunteensa, lapsuuden traumansa, toiveensa ja tulevaisuuden suunnitelmansa.
Jos huomaat silmäkulmasi kastuvan, se ei johdu Härön tarinasta. Se johtuu siitä, miten Härö onnistuu jälleen kertomaan Sinun tarinasi.
Tähtiä? Viisi. Taas.