Eino Saari ja Miehen kosketus

                                                            Teatteriohjaaja ja kirjailija Eino Saari. Kuva: Gummerus

Kun muutama vuosi sitten haastattelin teatteriohjaaja Eino Saarta, minua alkoi sisäisesti hymyilyttää. Saari kertoi alkaneensa kerätä aineistoa uutta näytelmää varten. Se käsittelisi miehen tapaa koskettaa.

Aihe sinänsä ei todellakaan hymyilyttänyt, mutta kuin varkain huomasin hyräileväni mielessäni Juha Vainion mukana miten mies kun tulee siihen ikään, mutta hieman eri merkityksessä kuin Vainio. Nelikymppisiään lähestyvälle Saarelle oli käynyt täsmälleen samalla tavalla kuin minulle ja varmasti monelle muulle miehelle tuossa iässä: mies minussa ja muissa alkaa kummasti kiinnostaa.

Minulle kävi niin, että sen lisäksi, että pohdiskelin miehisyyttäni lehtijutuissa, perustin kahden ystäväni kanssa poikien piirin, jossa pohdimme itseämme, suhdettamme lapsiimme ja puolisoihimme ja vanheneviin vanhempiimme varsin vakavamielisesti. Luimme mieskirjoja sieltä ja täältä. Erityisesti pähkäilimme Daniel Levinsonin teosta Seasons of Man, joka auttoi meitä ymmärtämään ikäkausia, joita olimme eläneet ja joita olisi tulossa.

Saaren suunnittelema urakka oli toki paljon laajempi. Hän haastattelisi kymmeniä kokemusasiantuntijoita ja tutkijoita, jotta saisi valmiiksi niin toden näytelmän kuin mahdollista.

                                                            ***

Jokseenkin tasan kolme vuotta sitten ensi-iltansa saaneesta näytelmästä tuli hieno ja koskettava. Kajaanin lisäksi se kiersi Suomea, ja vastaanotto oli kaikkialla erinomainen.

Helsingissä sen bongasi Gummeruksen kustannustoimittaja Susanna Messo, joka innosti Saarta kirjoittamaan keräämästään aineistosta kirjan, jossa puhuisivat sekä miehet että tutkijat, mutta ennen kaikkea Saari itse.

Messon ajatus oli hyvä. Pelkkinä haastatteluelämäkertoina ja tutkijapuheenvuoroina etenevä kirja ei olisi niin rehellinen ja suora, jos siinä ei olisi Saaren omia pohdintoja itsestään ja elämästään. Kuvaus Saaren ja hänen isänsä yhteisestä iltahetkestä kymmenen metrin päässä toisistaan olevilla laitureilla tiivistää oikeastaan Miehen kosketuksen tärkeimmän: vaikka välissä on vettä, lähellä ollaan.

                                                            ***

                                                   Kirjan kansi: Jenni Noponen.

Ne teistä, jotka luette erinomaisia suomalaisia naistenlehtiä, olette varmasti törmänneet juttutyyppiin, jossa naiset kertovat kovista kokemuksistaan ja keinoistaan selvitä niistä.

Saaren miesten kertomuksissa on paljon samaa, mutta miksipä ei olisi, sillä kirja on kuin vastaus kysymykseen, jota Saari huomasi pohtivansa luettuaan Taina Kinnusen teoksen Vahvat yksin, heikot sylityksin, jossa etupäässä vain naiset tilittivät omia kosketuskokemuksiaan.

Kirjassaan Saari esittelee meillä melkoisen liudan eri-ikäisiä miehiä eri puolilta maata. On nuoria ja vanhoja ja keski-ikäisiä. On perusheteroita ja miehistä pitäviä. On isättömiä ja on oman isyytensä kanssa painiskelevia, mutta etupäässä lapsistaan nauttivia isiä, mutta joukossa on tietysti myös miehiä, joilta naiset ovat estäneet yhteydenpidon yhteisiin lapsiin.

Jotkut tarinoista nostattavat aidosti kyyneleet silmiin, kun taas jotkut huvittavat. Hämmästyksen aiheitakin on tarjolla, mutta kysymyksiäkin syntyy, niin kuin Saari on varmasti tarkoittanut.

                                                           ***

Sen ymmärrän, että miehisyyden pohtiminen tulee ajankohtaiseksi, kun ihminen kypsyy ja alkaa tarkkailla ynpäristöään muutenkin kuin saalistusmaisemana.

Senkin ymmärrän, että varhaisessa lapsuudessa saatu hyvänyönsuukko tai toistuvat tukkapöllyt vaikuttavat siihen, millaisiksi miehiksi kasvamme, mutta yksi peruskysymys minulla on: miten on mahdollista, että maailmanvaltiasolennot, valkoiset, keski-ikäiset, miesoletetut heterot tuntevat elämänsä monesti niin vaikeaksi? 

Miksi miehet uhriutuvat? Miksi halaaminen on niin vaikeaa, vai onko se? Omaan kosketushistoriaani kuuluvat koulumatkat, joilla käveltiin kaverin kanssa kaulakkain ja rallatettiin, kuinka ollaan kaveria / syödään vaneria.

Miten Saaren keräämiä kokemusasiantuntijoiden tarinoita pitäisi lähestyä? Mitä niistä voi oppia?

                                                        ***

Tuo esille ottamani maailmanvaltiasolentojen epävarmuus selittyy varmaankin ihan yksinkertaisesti sukupuolijärjestelmällä ja sen rajoituksilla. Asetamme itsellemme rajoja, joiden luulemme olevan oikeastikin olemassa.

Ehkä kirjaa kannattaa lukea porukassa. Teoksesta on helppo tiivistää avainkäsitteitä ja -kohtauksia yhteisesti pohdittavaksi. Esimerkiksi tarjoan vaikkapa suhteita omiin vanhempiin ja ennen kaikkea isiin.

Haluaisin myös, että me miehet uskaltaisimme iloita ja nauttia lapsistamme avoimesti, sillä todennäköisesti he ovat ihmeellisintä, mitä olemme koskaan saaneet tai tulemme saamaan aikaan. Viimeistään siellä synnytyssalissa jokaisen miehen soisi ajattelevan, että tuossa on ihminen, joka vaikuttaa minun elämääni sen jokaisena päivänä ja sen loppuun asti.

                                                       ***

Vaan kun Junnu Vainiolla aloitin, Vainioon myös lopetan, sillä Vainiolla oli ilmiömäinen kyky tiivistää elämänkokoiset asiat muutamaan riviin. En usko, että Vainio suuttuisi, jos tietäisi, että muokkaan hieman hänen suurenmoisen viisaan laulunsa sanoja tämän kirjoituksen loppuun sopiviksi:

Sä et usko mua nyt mutta lupaan sen / Vielä unelmoi myös kuusikymppinen / Sillä suoraan sanottuna suurinpiirtein / Sellaista elämä on.