Harvinaisen kypsä esikoisohjaus

 Joku elokuvarahan jakaja kuuluu sanoneen ohjaaja ja käsikirjoittaja Jenni Toivoniemelle, että hänen suunnittelemansa esikoispitkä Seurapeli olisi elokuvaksi liian teatterinomainen, koska siinä puhutaan niin paljon.

Samaa Toivoniemelle on jankutettu myös elokuvaopintojen aikana. Elokuvaa on kuulemma se, mitä näytetään, ei se, että sanotaan ääneen.

Eipä voisi olla pahemmin harhaan johtavaa ohjetta.

No, onneksi Toivoniemi sai viiden vuoden odottelun jälkeen rahansa ja pääsi näyttämään, millainen on puhuva elokuva kolmikymppisten maailman- ja henkilökohtaisista kriiseistä. Niistähän Seurapeli kertoo, mutta oivaltavan itseironisesti.

                                                                ***

Leffa lähtee liikkeelle, kun tyttöporukka suuntaa saareen juhlimaan Mitzin (huikea Emmi Parviainen) vanhenemista. 

  

Emmi Parviainen ja Laura Birn tekevät loistoroolit Jenni Toivoniemen Seurapelissä. Kuva: Vilja Harala.

 

Ystäväporukan kuningatar Veronika (Laura Birn) on saanut päähänsä, että nyt toisinnettaisiin synttäribileet kymmenen vuoden takaa. Mukana olisivat kaikki toistensa kanssa seurustelleet, toisiaan rakastaneet ja yhä rakastavat nuoret aikuiset.

Mitzille bileet ovat vastenmielinen yllätys, mutta niin vain juhlat polkaistaan pystyyn. Kahden yön ja päivän aikana tapahtuu kaikkea erittäin odotettavaa. Juhlijoiden salaisuudet alkavat paljastua, katkeruudet nousevat pintaan ja tunnelmat kiristyä aina pakolliseen katharsikseen ja leppoisiin kotimatkoihin.

Niin. Odotettavaa ja ennalta arvattavaa, mutta miten hienosti Toivoniemi tarinansa rakentaakaan!

                                                                 ***

Seurapeli on elokuva ihmisistä, jotka asuvat omassa turvallisessa, tässä tapauksessa hyvin koulutetussa ja kulttuurisessa kuplassaan, mutta joutuvat väkisinkin ihmettelemään, mihin se oikea elämä, se, mitä vuosikymmen sitten niin odotettiin, hävisi.

Perheitä ei ole. Liitot ovat päätyneet eroihin. Sen sijaan, että omat siivet kantaisivat, tarinan sankarit tai ainakin moni heistä, on valmis heittämään omatkin unelmat romukoppaan, että pääsisi vähän vähemmällä. 

Sen verran jokainen voi toki ottaa riskiä, että luovuttaa kännykkänsä yhteisvarastoon kahden vuorokauden ajaksi.

                                                                 ***

Juhlan kunniaksi kaverukset luopuvat kännyköistään kahden vuorokauden ajaksi. Kuva: Vilja Harala.
 

Seurapelissä todellakin puhutaan paljon ja koko ajan. En tiedä, miten Toivoniemi onnistuu luomaan illuusion aidosta kaverusten keskustelusta, jossa kukaan ei vain lausu vuorosanojaan, mutta hienostipa onnistuu.

Jokainen tarinan kahdeksasta ihmisestä on elokuvan alusta sen loppuun asti aito. Jokainen on uskottava. Jokaisen teoille löytyy ymmärrettävä selitys.

Ryhmän sisäinen dynamiikka toimii, ja jokaisen sen jäsenen saama tai ansaitsema paikka porukan nokkimisjärjestyksessä perustellaan.

En tiedä, onko tarinan loppu onnellinen, mutta se on varma, että jokainen tietää juhlien jälkeen, missä oma elämä on mennyt pieleen tai jäänyt elämättä. Senkin kaikki tietävät, ettei itseä pääse pakoon edes ilmastonmuutoksen ja eliölajien massasukupuuton taakse. Jokainen on lopulta vastuussa omista teoistaan.

Loppuun pieni moitteen sana: leffa on ehdottomasti puolisen tuntia pitkä. Kun puhe loppuu ja kun Toivoniemi tekee niin kuin elokuvakouluissa opetetaan, eli vain näyttää, se pysähtyy. Senpä vuoksi tähtiä vain neljä.