Ensilumen me kaikki tiedämme, mutta siihen se taitaa jäädä
Ensilunta parempaa yhteisen kokemuksen symbolia elokuvaohjaaja Hamy Ramezan ei olisi mitenkään voinut keksiä.
Ensilumen me kaikki tiedämme. Ensilumen me kaikki huomaamme. Joillekin meistä ensilumi on riemun aihe, joillekin päättymättömän märän pimeän ensihönkäys, mutta ketään meistä se ei jätä koskettamatta, ei, vaikka jollekin meistä olisi jo kertynyt ikääkin.
Ensilunta nähdään myös Ramezanin ensimmäisessä pitkässä elokuvassa nimeltä Ensilumi, mutta juuri niin sopivan viitteellisesti vain, että me, katsojat, huomamme väkisinkin jakavamme maailman iranilaisen pakolaisperheen kanssa.
Maailma on sama, ihmisten toiveet ovat samat, mutta pakolaisperheen mahdollisuudet ihmiarvoiseen elämään kaikkea muuta kuin samat.
Voi olla, että Ramezanin mielestä ensilumi myös peittää ruman ja likaisen maailman edes hetkeksi.
***
Ensilumi kertoo tarinan suomalaisessa vastaanottokeskuksessa asuvasta nelihenkisestä iranilaisperheestä, jonka aikuisten tärkein tehtävä on odottaa lopullista turvapaikkapäätöstä. Samaan aikaan perheen lapset nivoutuvat suomalaiseen yhteiskuntaan, oppivat suomen kielen ja alkavat käydä täkäläistä koulua.
Koska prosessit ovat pitkiä, lapset siirtyvät ala-asteelta yläasteelle ja löytävät suomalaisia ystäviä. Perhe jatkaa elämäänsä, juhii, rakastaa, pelkää ja toivoo.
Tästä kaikesta Ramezan ja hänen käsikirjoittajakumppaninsa Antti Rautava leikkaavat irti muutaman kuukauden jakson, jonka aikana ehtii tapahtua vaikka mitä.
***
Ensilumi on viisas elokuva. Se kertoo meille, miten samanlaisia kaikki maailman perheet lopulta ovat, onnellisia samalla tavalla, onnettomia kukin omalla tavallaan, aivan kuten Anton Tsehov Anna Kareninan alkusanoiksi kirjasi.
Tapahtumia seurataan ennen kaikkea perheen 13-vuotiaan Raminin (Aran-Sina Keshavari) kokemusten kautta.
Perheen äiti (Shabnam Ghorbani) suukottaa perheensä joka aamu hereille ja aamupuuhiin. Isä (Oscar-voittaja -elokuvista Nadir ja Sim: ero ja The Salesman tuttu Shahab Hosseini) päästää joskus vapaalle. Perheen tokaluokkalainen tytär (Kimiya Escandari) tuo ilkikurisilla kepposillaan tarinaan tarpeellista huumoria.
Jossakin taustalla naksuttaa turvapaikkahakemusta jauhava virkakoneisto, kun Ramin tutustuu turvapaikan ympäristöön ja huomaa ensimmäistä kertaa ihastuvansa tyttöön.
-Miten tytöille puhutaan? Ramin kysyy isältään, ja juuri sillä hetkellä se on suurempi kysymys kuin mikään muu.
Ramin ihastuu rinnakkaisluokalla opiskelevaan tyttöön (Lumi Barrois). Kuva: Elokuvayhtiö Aamu
***
Ensilumi käsittelee inhimillisesti tavattoman vaikeaa asiaa. Ramazan on kuitenkin sen verran viisas ohjaaja, ettei hän päästä perheen epätietoisuuden tuskaa katsojien päälle. Siellä se jossakin on, karkotuksen mahdollisuus, mutta muuten perhe elää elämäänsä ja katsoja pääsee mukaan perheen onnen hetkiin ja iloisiin tapahtumiin.
Kun sitten jotakin todella traagista tapahtuu, sen Ramazan leikkaa keskelle mitä arkisinta hetkeä tai hilpeintä juhlaa. Kaikkein raskainta on katsoa, kun Ramin joutuu todistamaan, miten poliisikaksikko hakee hänen uudesta seiskaluokastaan kesken tunnin Ahmedin, jonka perhe on saanut lähtökäskyn.
Kesken tunnin. Poliisikaksikko. 13-vuotiaan pojan.
***
Iran on mitä merkittävin elokuvamaa. Siitä kertoo sekin, että perheen isää näyttelevä Shahab Hosseini on ollut mukana kahdessa parhaan ulkomaalaisen elokuvan Oscarin voittaneessa leffassa. Ne molemmat ovat Ashgar Farhadin käsialaa. Suomessa Oscareista osataan vain uneksia.
Ramazan on tätä ennen ohjannut muutaman lyhytelokuvan. Ensilumella hän todistaa olevansa alansa ammattilainen vailla vertaa, eikä siinä kaikki, alansa ammattilainen, jolla on sanomista, aivan kuten maanmiehellään Farhadilla.
Ramazan ottaa melkoisen riskin käsitellessään aihettaan lasten kautta, mutta miten muuten hän sitä käsittelisi. Maailman lapset ovat maailman kuumemittari. Meille hyvinvoiville aikuisille jää maailman omantunnon osa. Joskus tuntuu, ettei meillä ole siitä jäljellä edes rippeitä.
Neljä tähteä.
Kommentit
Lähetä kommentti