Anni Kytömäki jatkaa valitsemallaan persoonallisella linjalla

En oikein ymmärrä, miten olen onnistunut väistämään Anni Kytömäen romaanit aina tähän syksyyn asti.

Vähän aikaa sitten lopettelin Kytömäen toisen romaanin, Kivitaskun ja heti perään hotkaisin kirjailijan uusimman, Finlandia-ehdokkaaksi nousseen Margaritan. 

Niin vakuuttunut olen lukemisestani, että yöpöydällä on jonossa jo Kytömäen esikoisteos Kultarinta, enkä pelkää yhtään pettyväni, kun sen joskus reilun kuudensadan sivun jälkeen kiinni painan.

Jo noiden kahden lukemani romaanin pohjalta uskallan sanoa, että Kytömäellä on persoonallinen, aivan oma tapansa ajatella ja kirjoittaa, ja vieläpä tässä järjestyksessä, sillä tekstiä ei synny, jos ei ole ajatusta.

 

Anni Kytömäki. Kuva: Liisa Valonen                                               ***

Edeltäjiensä tapaan Margarita rönsyilee. Se esittelee ihmisiä ja heidän kohtaloitaan, jotka kuin maailman pienuutta korostaen lopulta kiertyvät aina yhteen. Vain yksi jää: ihmisen kokema kosminen yksinäisyys, jota yhteys luontoon ja joskus jopa toiseen ihmiseen helpottaa.

Margarita sijoittuu sodan jälkeiseen Suomeen. Sen päähenkilö on isänsä jälkiä seuraten kylpylän herrasvieraita hierova Senni, jolla on omat unelmansa, mutta joita superegona ilmenevä, sodassa kaatunut isä naisen mielessä kerta toisensa jälkeen kaataa.

Sodassa kaatuneen isän Sennin pään sisällä pitämät puheet ovat Sennille niin tärkeitä ja todellisia, että kun hän onnistuu tempautumaan niistä irti, hänen elämänhallintansa on romahtaa.

                                            ***

 

Kivitaskun tapaan Margaritakin kertoo surullisia tarinoita rakkaudesta. Ihmiset ajautuvat toistensa kumppaneiksi kuka mistäkin syystä, mutta kun arki koittaa ja kun unelmista aletaan puhua, monet ovat kuin toisilla taivaankappaleilla asuisivat.

Margaritassa on mielettömän paljon aineksia. Itse asiassa siitä voisi saada muutaman lyhyemmänkin romaanin.

Muutamissa tarinan juonteissa huomaa helposti Kytömäen lähtökohdat tai inspiraation lähteet, ainakin minä olen huomaavinani. 

Tarinan sisään upotettu kertomus poliosta ja siihen sairastuneiden hoidosta ja rautakeuhkosta ovat paljon velkaa Philip Rothille. Toisaalta polio ja Jonas Salkin tutkimukset siihen tepsivästä rokotteesta ovat kuin suoraan tätä päivää ja koronan vastaista taistelua.

Sitäkään en tiedä, olisiko yksi tarinan keskeisistä teemoista, sodan särkemät mielet, olemassa ilman Ville Kivimäen tutkimuksia, mutta hienosti Kytömäki tämänkin aiheen tarinaansa sitoo.

                                             ***

Kytömäkeä, luontokartoittajaa, on aina kehuttu luonnonkuvauksista, ja ne ovat edelleen upeita. Tällä kertaa tarinan allegorinen taso on varattu jokihelmisimpukalle eli raakulle, joita yksi tarinan sivuhenkilöistä etsii Kainuusta Konrad Hollon avustamana.

Kytömäellä on monta muutakin ammattia, joiden tietoja hän pyörittelee kirjassa erehtymättömästi. Kyllähän hieroja tietää sen, mikä ja missä on epäkäslihas ja sen, miten sitä pitää käsitellä, kun se jumittuu.

Uskomattominta on kuitenkin se, miten Kytömäki kuvaa ihmisen ikuista etsimistä. Kyllä. Toinen ihminen voi siinä auttaa, mutta lopulta vastaukset löytyvät vain, kun antaa elämän virran viedä, sille kun ei kukaan mahda mitään.

Joistakin se tekee sankarivainajia, joistakin äitejä, toisista ei, jotkut eivät koskaan saa tuntea isyyden riemua. Silti jokainen heistä on ihminen, lajikumppani, jolla on oma jakamaton oikeutensa olla ihminen.

Kyllä tämä kirja Finlandiansa kantaisi, ja vieläpä upeasti.

Anni Kytömäki: Margarita. 582 s. Gummerus 2020.