Vielä Anni Kytömäestä

Kun muutama viikko sitten arvioin Anni Kytömäen Margaritan ja tarjoilin Kytömäelle kirjallisuuden Finlandia-palkintoa, kerroin lukeneeni voittajaromaanin lisäksi sitä edeltäneen Kivitaskun, mutta onnistuneeni ohittamaan Kytömäen ensimmäisen romaanin Kultarinnan.

Onneksi Kultarinta oli jo käden ulottuvilla, joten pääsin sen kimppuun heti, mutta jos olisin lukenut sen ennen kuin arvioin Margaritan, arvioni olisi ollut monella tavalla erilainen, ei niin ettenkö edelleenkin ole sitä mieltä, että Margarita kantaa kyllä uljaasti palkintonsa, mutta niin, että Margarita olisi näyttäytynyt Kultarinnan sisarteoksena. 

Olisin ymmärtänyt paremmin, mikä kaikki ajaa Kytömäkeä kirjoittamaan 600-sivuisia, järkyttävän tiheitä teoksia.

 

                                                             ***

Anna Tulusto haastatteli Ylen Ykkösen Luomiskertomuksessa Kytömäkeä viikko sitten. Siinä kirjailija kertoi aikoneensa kirjoittaa Margaritan jatkoksi Kultarinnalle, mutta luopuneensa sittemmin ajatuksesta, ja hyvä niin. 

Jos kaikki se, mitä Kultarinnan Mallalle tapahtui, olisi pohjustanut sitä, mitä kaikkea Margaritan Senni joutui kokemaan, inhimillisen kärsimyksen määrä olisi ylittänyt kovankin lukijan vastaanottokyvyn.

Nyt romaanit asettuvat kauniisti sisarteoksiksi, jotka, samalla kun kertovat poikkeuksellisista ja erittäin tosista ihmiskohtaloista, nostavat esiin Suomen historiasta kipupisteitä, joista olemme mieluimmin vaienneet.

Margaritassa tuo kipupiste ovat järkyttävät synnytystalkoot ja yhteiskunnan asettama täydellinen kielto naiselle päättää omasta kehostaan. 

Kun Senni puhuu lapsestaan valtion vauvana, hän ei voisi olla osuvammin oikeassa. Valtiolle oli tärkeintä saada lisää lapsia vaikka sitten äitien hengen kustannuksella.

Kultarinnassa pureudutaan sisällissodan jälkeisiin aikoihin, kun punikkien pentuja, niin kuin ajan termi kuului, erotettiin elävistä ja kuolleista vanhemmistaan ja lähetettiin Pohjanmaalle sijaisperheisiin kasvamaan eroon kotiensa vahingollisesta vaikutuksesta. Jos lapsella sattui olemaan ruotsalainen nimi, se suomennettiin ja lapsiin alettiin ajaa kuria ja herran nuhteita.

                                                            ***

Rakenteeltaan kaksi romaania muistuttavat suuresti toisiaan. Esikoisessaan Kytömäki rakentaa tarinansa myyttisen karhun varaan, kun Finlandian voittaneessa teoksessa äänen saa toinen vainottu, jokihelmisimpukka eli raakku. Molempien romaanien ensimmäiset ja viimeiset sanatkin on varattu eläimille.

Muotoa tärkeämpi romaaneja yhdistävä asia on kuitenkin niiden jakama yhteiskunnallinen eetos. Kytömäki on pienten ja sorrettujen puolella niin tiukasti, että lukijankin ikenet tursuavat verta. 

Hän puolustaa tyttöjen ja naisten oikeutta itseensä, luit oikein, itseensä, jonka yhteiskunta, siis me jotkut muut, yritämme heiltä kieltää. Kytömäki ei kuitenkaan rajoita politiikkaansa vain naisiin, vaan astuu urheasti myös vaikkapa Kultarinnan Joelin ja valtion väkivaltakoneiston väliin.

Kytömäki on kuitenkin siinä viisas ja armollinen kirjailija, että hänellä on tarjota sorretuille vaihtoehto, ja mistäpä muualta se löytyisi kuin luonnosta. Se parantaa. Se tarjoaa loputtomasti mahdollisuuksia löytää ja oppia uutta. Siellä pieninkin olevainen on tärkeä.

Kun sen syliin eksyy, olo on turvallinen kuin Aleksis Kiven sammalhuoneessansa makaavalla oravaisella. Siellä on ihmistenkin hyvä toisiinsa tutustua ja turvata.