Vimmaista identiteetin etsimistä
Ennen kuin aloin lukea kirjoja ammatikseni, tapanani oli perehtyä yhden kiinnostavan kirjailijan koko tuotantoon kerralla. Kun työkseni tuli lukea uutuuskirjoja, jouduin luopumaan tuosta mainiosta tavasta.
Nyt olen palannut vanhaan. Marraskuun käytin lukemalla kaikki Finlandia-voittaja Anni Kytömäen kolme laajaa romaania, ja väitän, että kaikkien lukeminen kerralla avasi Kytömäen ajattelutapaa ja kirjailijanluonnetta paremmin kuin yksi kirja kolmessa vuodessa olisi avannut.
Kun sitten ystäväni suositteli minulle Lontoossa syntyneen, mutta intialaisista sukujuurista kasvaneen Jhumpa Lahirin uusinta romaania Missä milloinkin, ja kun ihastuin tähän minimalistiseen pienten kertomusten suureen kirjaan, minun oli luettava kaikki muukin, mitä Lahirilta on suomennettu. Siihen menivät joulun pyhät, vaikka esikoisteos Tämä siunattu koti on vielä lukematta.
Mitä siis löysin kahlattuani satoja tai paremminkin pari tuhatta sivua Lahirin tarinoita? Vimmaisen identiteetin etsijän, joka syvensi näkemystään kirja kirjalta päätyäkseen tuoreimpaan teokseen, joka on jo aimo askel eteenpäin. Itse asiassa Missä milloinkin tuo mieleen kirjailijan toisesta ajasta, nimittäin Albert Camus´n, jonka Sivullisen kaikuja olen sen sivuilta kuulevinani.
***
Lahirin kirjoista Kaima (2005) kertoo venäläiskirjailijan mukaan nimensä saaneen Gogol Gangulin perheen tarinan, Tuore maa (2008) on terävä kertomuskokoelma ja Tulvaniitty (2014) Intian poliittisen ja sosiaalisen todellisuuden ja ihmisen identiteetin kehittymisen kertomus. Kaikki nämä niin kuin Missä milloinkin ovat ilmestyneet Tammen Keltaisessa kirjastossa.
Niin. Millaista on se identiteetin etsintä, jota Lahiri kirjoissaan ja varmaan omassa päässäänkin niin raivoisasti harrastaa?
Itse asiassa kaikki kirjailijan tarinat toistavat samaa kaavaa. On intialainen, joko Intiassa tai Yhdysvalloissa syntynyt lahjakas ihminen, joka osaa käyttää älykkyyttään hyväkseen. On itsestään selvää, että likipitäen jokaisen tarinan keskushenkilö väittelee tohtoriksi milloin mistäkin aineesta aivan kuten kirjailija itsekin on väitellyt renessanssin kulttuurihistoriasta.
Akateemisista urista ja taloudellisesta menestyksestä huolimatta jokainen Lahirin henkilöistä on kuitenkin ulkopuolinen. Heidän nimiään ei osata lausua oikein eikä heidän tapojaan oikein ymmärretä. Jos intialaistyttö vie amerikkalaissulhasensa tutustumaan sukuun Intiassa, tiedossa on varmasti kulttuurien törmäys, joka ei tee liitolle hyvää.
***
Lahiri ei kuitenkaan pysähdy identiteettejä pohtiessaan miettimään asiaa vain yksilöpsykologian tasolla. Koska hänen ihmisensä ovat intialaisia, he tuovat mukanaan kaikki ne poliittiset jännitteet ja tapahtumat, joita maassa on viimeisten viiden vuosikymmenen aikana koettu.
Paras esimerkki tästä, ja minun mielestäni myös julmin ja terävin kertomus kaikesta, on Tulvaniitty, joka kertoo kahdesta veljeksestä, joista toinen lähtee Intian valtion stipendiaattina luomaan akateemista uraa Yhdysvaltoihin, kun toinen liittoutuu naksaliittimaolaisten terroristien kanssa ja alkaa rakennella pommeja ja surmata poliittisia vastustajia.
Väkivaltainenkin politiikka on politiikkaa, eivätkä veljekset anna sen rikkoa välejään, joskin isoveli toivoo ja uskoo pikkuveljen löytävän toisenlaisen elämän, kun kerran onnistui löytämään puolisonkin, mutta näin yksinkertaista kaikki ei tietenkään ole.
Vaikka Lahirin romaani sijoittuu vuosikymmenien takaiseen maailmaan, naksaliitit ovat edelleen olemassa ja voivat hyvin.
***
Kaikki Lahirin tarinat ovat sekä julmia että surullisia. Ihmiset jättävät toisensa ja pettävät toisiaan.
Joku heistä hakee identiteettiään matkimalla rikasta amerikkalaista ystäväpariskuntaa niin tiiviisti, että ostaa leipänsäkin vain siitä kalliista leipomosta, josta pariskuntakin ostaa, vaikkei siihen oikeasti olisi rahaa.
Tulvaniityn Gaurille, nuoremman veljen rakastetulle puolestaan tapahtuu sen verran kauheita, ettei hän osaa nauttia edes Bela-tyttärestään.
Yhden Tuoreen maan kertomuksen nuori mies hukkaa elämänsä, vaikka lahjoja olisi kuinka pitkälle tahansa. Kun oma paikka maailmassa ei hahmotu, jäljelle jää vain ryyppääminen.
Tarinoiden ihmiset reissaavat Kalkutan, nykyisen Kolkatan ja Yhdysvaltain väliä vähintään kerran vuodessa. Viikkojen kohtaamiset äitien, isien, isovanhempien ja serkkujen ja pikkuserkkujen kanssa ovat rasittavia, mutta ne on ikään kuin pakko kokea vuodesta ja reissusta toiseen.
***
Minulle käy monesti niin, että kun luen jotakin kirjaa, alan väkisinkin miettiä, miten paljon kirjailija on sitonut tarinaansa omaa elämäänsä ja kokemaansa. Erityisen vahva tunne on Lahirin kohdalla, sillä hän edustaa itse juuri sitä amerikanintialaista älymystökuplaa, jota niin sujuvasti kuvaa.
Jotenkin tunne vain vahvistuu siitä, että Lahiri on kirjoittanut viimeisimmän kirjansa Italiassa ja alunperin italiaksi. Tyyli on vaihtunut runsaasta kuvia vyöryttävästä proosasta sivun tai kahden mittaisiin kertomuksiin siitä, mitä romaanin päähenkilölle, Italiaan tutkimusta tekemään muuttaneelle naiselle tapahtuu.
Samalla, kun identiteetin rakentamisen yhteiskunnalliset painotukset ovat väistyneet taka-alalle, Lahiri alkaa kuvata ihmisen pään sisäisiä tapahtumia. Jostakin syystä tarinan nainen osaa sitoutua vain naimisissa oleviin miehiin. Jostakin syystä hän katselee myös ystäväperheen miestä kysellen itseltään, josko tässä olisi hänen seuraava ripustautumisen kohteensa.
Nykyaikaisin termein tarinan nainen kärsii välttelevästä kiintymyssuhteesta, jolle löytyy selityskin parista äidin ja isän kanssa tapahtuneesta kohtaamisesta.
Nämä vanhemmat eivät ole koskaan ajatelleet muita kuin itseään. Tytär on kasvanut ikään kuin hänellä ei olisi mitään arvoa vanhemmilleen. Siksi hän ylisuorittaa ja siksi hän pelkää sitoutua.
Ehkäpä siitä samasta on kysymys silloin, kun lahjakas siirtolainen Intiasta alkaa etsiä paikkaansa Yhdysvalloista samalla, kun lähettää pienestä stipendistään joka kuukausi rahaa vanhemmilleen, ostaa oikeuden olla ja elää uudella tavalla.
Surullisia tarinoita, kyllä, mutta samalla niin inhimillisiä.
Kommentit
Lähetä kommentti