Sivistyneen miehen kulttuurin historia

Markku Varis: Sivistynyt lehmä. Atrain&Nord, 2020. 222 s.

FT, KT Markku Varis on julkaissut esseekokoelman nimeltä Sivistynyt lehmä. Siinä Varis purkaa kahta varsin laajaa ja vaikeata käsitettä, sivistystä ja kulttuuria. Yksimielisyyttä käsitteiden sisällöstä ei ole saavutettu, Varis toteaa, eikä sellaista taida koskaan tapahtua. Silti niin sivistys kuin kulttuurikin ovat asioita, joita kannattaa ja ennen kaikkea pitää pohtia.

Alkuun on kerrottava, että tunnen Variksen hyvin. Hän työskenteli vuosikymmeniä sitten muutaman vuoden toimittajana Kainuun Sanomissa. Olemme pitäneet senkin jälkeen tiiviisti yhteyttä, josta kertonee sekin, että julkaisimme aikoinaan toimittaja Aino Suholan kanssa kolmistaan Journalistisen kirjoittamisen perusteet -nimisen journalismin perusoppikirjan.

Tuttavuus ei kuitenkaan ole mielestäni este tämän kirjan arvioimiselle, sillä toisaalta tuo muutaman vuosikymmenen ystävyys avaa kirjaa minulle ehkäpä hieman eri kantilta kuin satunnaiselle lukijalle.

Markku Varis. Kuva: Atrain&Nord.

                                                                           ***

Variksen toivomus on, että lukija tutustuu kokoelman teksteihin uteliaasti, intohimoisesti ja kunnioituksella, eikä toive ole missään tapauksessa liikaa, päinvastoin, meillä on tavattomasti ihmisiä, jotka tarkoituksella ymmärtävät väärin tekstejä, joista he eivät vaikkapa jostakin syystä pidä.

Minä pidän Sivistyneestä lehmästä, vaikkei se aivan ongelmaton kokoelma olekaan.

Varis on jakanut esseensä vähän kankeasti seitsemään päälukuun, joissa hän käsittelee ensin sivistystä ja kulttuuria yleensä ja sen jälkeen taiteenaloista musiikin, kuvataiteen, teatterin, elokuvan ja itselleen läheisimmän eli kirjallisuuden.

Melkoinen urakka siis, etenkin, kun kaikki pitää saada mahtumaan 220 sivuun.

Siksipä Varis ei yritäkään minkäänlaista kokonaisesitystä, vaan on kirjoittanut, niin kuin tämän arvion otsikoin, sivistyneen miehen kulttuurin historian, hyvin henkilökohtaisen kertomuksen siitä, miten kulttuuri, sivistys ja taiteet ovat häneen ja hänen elämäänsä vaikuttaneet.

Tämä on toisaalta erinomainen ratkaisu, sillä näin kirjoittaja pohtii sellaisia ilmiöitä, joihin hänellä on henkilökohtainen kosketus. Toisaalta se on melkoinen ongelma, kun esimerkit ja käsitellyt taiteilijat vaikkapa kevyestä musiikista tai rokista ovat Juicen tai Dave Lindholmin ikäisiä, ja kun nykymusiikista vaikkapa suomenkielinen rap jää kokonaan käsittelemättä.

Minun ikäiseni ihminen ymmärtää kyllä, mistä Varis kirjoittaa, kun kertoo kuinka viehättävästi Leo Jokela vetää Tummat silmät muinaisessa Komisario Palmu -elokuvassa, mutta vaikeapa sitä on mitenkään yleistää, niin hieno kuin Jokelan esitys onkin.

 

                                                                        ***

Kielitieteilijänä Varis lähtee tietysti liikkeelle kielestä. Hän nostaa esiin niin Hans-Georg Gadamerin kuin Martin Heideggerin, jonka ajattelun kirjoittaja tiivistää näin: vasta kieli tekee ihmisestä ihmisen. Päätelmä on varsin osuva, mutta luulen, että jollakin ihmisyhteisöjen alkua tutkineilla voi olla asiasta erilainen näkemys.

Sivistyksen tuntomerkit, näin Varis kirjoittaa, ovat saavutettavissa, jos ihminen kykenee kommunikoimaan. Aivan, mutta mitä kommunikaatio sitten on? Entä eläinten keskinäinen viestintä?

Tulevia äidinkielenopettajia aikoinaan opettaneena Varis pohtii kasvatusta väylänä sivistykseen. Urpo Harvan pohtimaa kasvatuksen ja opettamisen eroa vastaan hän nostaa samaan aikaan eli 1960-luvulla vaikuttaneen Iván Illichin, jonka mukaan koulun tapaista vankilaa ei tarvita. Jännite on olemassa edelleen.

                                                                    ***

Kuvataiteesta kirjoittaessaan Varis pyörittelee mm. Akseli Gallen-Kallelaa, joka ei hänen mielestään edustanut suomalaisuutta yksinomaan perinteen näkökulmasta. Gallen-Kallela oli, näin Varis kirjoittaa, kosmopoliitti, joka osasi yhdistää kansallisen ja kansainvälisen.

Hyvä esimerkki tästä ovat taiteilijan Afrikka-maalaukset, mutta jos Varis olisi tutustunut tarkemmin Gallen-Kallelan historiaan, hän tietäisi, että taiteilija pakeni Afrikkaan, koska oli uponnut aivan liian syvälle auttamaan Venäjällä tsaarinvaltaa vastustavia anarkisteja ja bolshevikkeja ja halusi heistä eroon, kuten Erkki Vettenniemi kirjassaan Suomi terrorin tukikohtana (2019) osoittaa.

Niin ajankohtaiseen identiteettikeskusteluun tästä kyllä saa syttöjä.

Varis kertoo kirjassaan ihailevansa lappilaiskirjailijoista Katja Kettua, mutta oikeastaan vain mainitsee Rosa Liksomin. Ihmetyttää, miksi Varis Kainuussa vuosia asuneena puhuu Liksomin monologeja teatterin näyttämölle tuoneesta mainiosta kuhmolaisesta Topi Mikkolasta mainitsematta tämän nimeä.

Varis kirjoittaa hyvin. Hänen tyylissään lyhyine heittoineen on häivähdys Juha Hurmetta, mutta kyllä tämä ihka aitoa Variksen ajattelua on. Minunikäiselleni ja muille aikuisille Sivistynyt lehmä tarjoaa mainion matkan meidän itse kunkin kulttuurin ja sivistyksen historiaan. Nuorille kirja aukeaa varmasti vähän hankalammin.