Tuhotut naiset sankarin taustalla
Muistan aina, miltä minusta tuntui, kun vuosikymmeniä sitten näin ensimmäisen kerran yhden Tyko Sallisen Mirreistä.
Merkillisten, leveiden ja korkeiden kehysten keskeltä ikään kuin suppilon pohjalta maailmaa katseli nainen, jonka ajatuksista en kerta kaikkiaan saanut mitään selvää. Onnelliseksi häntä ei maalauksen perusteella voinut ainakaan väittää, alistuneeksi pikemminkin, ja paikkansa maalarin mallina hyväksyneenä.
Tuossa vaiheessa en osannut innostua maalarista, enkä edes siinä vaiheessa, kun näin Hihhulit, vaikka sen kuvan tarinan ymmärsin erinomaisesti, jos en muuten niin Timo K. Mukan kertoman auttamana.
Kun sitten jokunen vuosi sitten luin Tuula Karjalaisen Sallis-elämäkerran (Tammi, 2016), palaset alkoivat kliseisesti sanottuna loksahdella kohdalleen.
Raakojen ja jotenkin alastomien kuvien taustalta paljastui nerona pidetty mies, joka jätti jälkeensä kolme tuhoamaansa naista, ensimmäisen vaimonsa Helmi Vartiaisen ja pariskunnan tyttäret Evaksi Tanskassa nimetyn esikoisen ja Taju Sallisen, jonka kohtaloksi jäi elää lapsuus isänsä kanssa Krapulaksi nimetyssä taiteilijaresidenssissä.
Tähän kiistämättä järkyttävään tarinaan ja naiskohtaloihin tuo nyt oman lisänsä kirjailija Venla Hiidensalo romaanillaan Suruttomat.
***
Suruttomat on rujo tarina kahdesta taiteilijasta, jotka eivät osanneet elää yhdessä sen paremmin kuin erilläänkään. Tyko pani oman uransa kaiken edelle, ja - näin sen tulkitsen - kun ei voinut olla varma siitä, että Helmi pystyy pitämään lapsistaan huolta, ja kun pelkäsi, että huoli lapsista vie häneltä kyvyn maalata, riisti heidät molemmat naiselta, joka alkoholisoitui ja kuoli lopulta turhan nuorena.
Esikoisensa Tyko kuljetti Tanskaan sisarelleen Helmiltä lupaa kysymättä, mutta tuohon aikaan isä sai päättää lapsistaan, joten siinä mielessä kaikki meni lain kirjaimen mukaan oikein. Tajun Tyko kävi nappaamassa Viipurista Helmiltä, vaikka avioerossa lapsen huoltajuus annettiin Helmille.
Nämä ovat faktoja, joiden varaan Hiidensalo rakentaa romaaninsa. Hän antaa äänen Helmille, mutta kuuntelee myös Tajua ja Evaa. Itse asiassa Suruttomat kertoo oikeassakin elämässä kirjoja julkaisseen Tajun kirjoittamisprosessista, jossa aikomus isästä kertovaan kirjaan kääntyy väkisinkin äidin puoleen, äidin, jota Taju ei myöhemmässä elämässään koskaan tavannut.
Dramaturgialtaan Hiidensalon näkökulma on varsin oivaltava, sillä oikeassa elämässä nimellä Irja Salla Taju kirjoitti isästään vähintäänkin ihaillen.
***
Suruttomat on romaani, joka kerta kaikkiaan vaatii lukijaansa asettumaan jonkun puolelle. Alun perinkin ja jo Karjalaisen elämäkerran lukeneena olin sitä mieltä, että Tyko oli roisto ja nero, jonka annettiin tuhota läheisiään ihan vain neroutensa vuoksi.
Hiidensalo kirjoittaa kuitenkin huomattavan monikerroksisesti, enkä voi olla sitäkään mieltä, etteikö Tyko olisi tehnyt oikein pelastaessaan tyttärensä yhä syvemmälle itsetuhoon uppoavalta Helmiltä, mutta toisaalta: olisiko Helmi tuhoutunut, jos olisi saanut rakastaa lapsiaan niin kuin varmasti halusi?
Niin että kyllä.
En tiedä, miten historia tapauksen tuomitsee, mutta minun sympatiani ovat ehdottomasti naisten puolella. Tyko oli hirviö, joka ei edes osannut pitää huolta Tajusta, jonka pelastukseksi saattoi koitua se, että Sallisen Krapulan kanssa samalla tontilla oli tämän taiteilijatoverin Jalmari Ruokokosken taiteilijaresidenssi Humala, josta Taju sai ruokaakin, kun isäukko unohti sitä ostaa.
***
Kun saatavilla on kaksi vahvaa teosta, elämäkerta ja romaani samoista ihmisistä, ne kannattaa ehdottomasti lukea ainakin peräkkäin, jos ei vallan rinnakkain.
Karjalaisen kirjassa on sitä paitsi kuvia kaikista Sallisen tärkeimmistä maalauksista ja tarinan henkilöistä, eikä esimerkiksi valokuva Krapulasta ole ollenkaan todistusvoimaton.
Hiidensalo puolestaan päästää ihmisensä ääneen. Tietysti romaanin sisäiset puheet ovat kirjailijan tuntoja, mutta erinomaisen uskottavilta ne kuulostavat.
Se on kuitenkin varmaa, että kun seuraavan kerran näen jonkun Mirreistä, pysähdyn sen äärelle vähän tavallista pidemmäksi ajaksi ja kuuntelen, mitä Helmi Vartiaisella on minulle kerrottavaa.
Sitten etsin eteeni Sallisen sekavien tunteiden toisesta päästä kertovan maalauksen Äiti ja lapsi (1910), jossa Helmi imettää esikoistaan Varpua, jota Tirsuksi kutsui ja joka Evana kuoli. Jos tuossa Madonna-aiheessa ei ole rakkautta, niin missä sitten on?
Venla Hiidensalo: Suruttomat. Otava 2021. 255 s.
Tuula Karjalainen: Tyko Sallinen, suomalainen tarina. Tammi 2016. 247 s.
Kommentit
Lähetä kommentti