Irene Vallejo avaa kirjan kiehtovaa historiaa
Jos minun pitää nimetä yksi kaikkein arkisimmista ja jokapäiväisimmistä asioista tai tavaroista, jotka vaikuttavat kuin huomaamatta elämääni, se on kirja.
Siitä lähtien, kun opin lukemaan noin viisivuotiaana, olen varmasti tarttunut kirjaan jos nyt en lapsuudessani aivan joka päivä, niin nykyisin montakin kertaa päivässä.
Kirjojen parissa olen viihdyttänyt itseäni ja etsinyt lohtua ajoittaiseen yksinäisyyteeni. Kirjoista olen oppinut suurimman osan siitä, mitä nyt tiedän, ja kirjat ovat tuoneet elämääni ihmisiä ja maailmoita, joista en olisi koskaan muuten osannut edes uneksia.
Siitä huolimatta olen ottanut kirjan itsestäänselvyytenä. Siinä niitä lojuu, yöpöydällä ja siisteissä riveissä kirjahyllyissä. Kirjastoissa niitä on lisää ja kirjakaupasta voin tilata minkä kirjan ikinä haluan.
Vasta espanjalaisen Irene Vallejon kiehtova teos Papyrus, kirjan katkeamaton tarina (S&S, 2021) pani minut ajattelemaan ystävääni, esinettä, aivan uudella tavalla. Sen avulla selvisi sekin, miksi en ole koskaan innostunut äänikirjoista: kun kuuntelen jonkun kolmannen lukemaa tekstiä, kirjoittajan ja minun, lukijan, väliin tulee ylimääräinen tulkitsija ja toimija, jota en siihen kerta kaikkiaan kaipaa.
***
Hakemistoineen ja viitesivuineen 650-sivuinen Papyrus kertoo paitsi kirjasta, myös siitä, millainen merkitys sillä on ihmiskunnan vaiheissa ollut. Vaikka Vallejo ei ehdi teoksessaan edes Johannes Gutenbergiin asti, yksi asia tulee selväksi: kirjassa on ihmiskunnan muisti.
Kirjassa ovat ihmiskunnan tapahtumat ja niihin on säilötty ihmisten keksinnöt ja tieteelliset läpimurrot. Kirjat pitävät sisällään toki häpeämätöntä arjenpakoa, juoruilua ja silkkaa pahantahtoisuutta, mutta tärkeintä on kuitenkin se, että kirjojen on ymmärretty alusta asti olevan paras keino tallentaa ihmiskunnan historia.
Olipa nuorena kuolleesta Aleksanteri Suuresta mitä mieltä tahansa, uskoipa kaiken hänestä kirjoitetun tai ei, yhden asian Aleksanteri totisesti ymmärsi: hän perusti Egyptin Aleksandriaan kirjaston, johon piti kerätä jokaikinen maailmassa julkaistu kirja, jos ei muuten, niin kopiona. Kun muistaa, että kirja oli tuolloin vasta papyruskäärö, ymmärtää, millaisesta urakasta oli kysymys.
Vallejo käy kirjassaan läpi kaiken olennaisen tärkeän länsimaisen kirjallisuuden historiasta. Hän pohtii Iliasta, joka on tappokone Akhilleuksen tarina, ja purkaa Odysseian, joka, jos mikä on inhimillisen etsimisen allegoria.
Roomalainen kirjallisuus saa asianmukaisen käsittelyn, niin kuin toki kirjailijan oman kotimaan, Espanjan varhaiset kirjailijat, mutta mikä minua erityisesti Papyruksesssa viehättää, on Vallejon tapa hypätä asiasta toiseen ja aikakaudesta kolmanteen ja antiikista elokuvateatteriin, sillä kirjat kertovat edelleen meille tarinoita.
***
Papyrus ei todellakaan ole sellainen kirjan historia, joka etenisi ensimmäisistä savitauluihin tehdyistä painalluksista kronologisen suorasti kohti tätä päivää, päinvastoin, kun Vallejo saa kiinni jostakin ajatuksesta, hän kerii sen meidän aikaamme, aina elokuviin ja Quentin Tarantinoon tai Douglas Sirkiin asti, jos niin on tarpeen, ja palaa sitten takaisin Aleksandrian kirjaston käytäville.
Ja naisoletettu kun on, Vallejo kertoo meille myös toisten naisoletettujen kirjoittamisesta ja elämästä, jotka molemmat tahtovat suurmieshistorioita kirjoittavilta niin helposti unohtua.
Bertold Brechtiin asti Vallejo ei vielä ehdi, mutta on toki huomannut saman minkä aikaisempi saksalaiskollegansa: kirja on hyvä ase, johon työläisenkin kannattaa tarttua, niin kuin Brecht runossaan Oppimisen ylistys muistuttaa.
Vallejo kertoo vallanpitäjistä, jotka ovat ymmärtäneet aivan saman, ja yrittäneet tuhota kaiken kirjoitetun. Natsit eivät suinkaan olleet ensimmäisiä kirjarovioiden sytyttäjiä eikä Anna Ahmatova ensimmäinen vainottu runoilija.
Mutta niin kuin Ahmatovan runot säilyivät meidän luettaviksemme Ahmatovan ystävien ulkoa opettelemina, kirjatkin ovat kestäneet diktatuurit ja despootit toistensa jälkeen. Eikä kirja häviä vielä meidän aikanamme eikä edes lastenlastemme aikana. Sen verran kestävä epeli tuo arkipäivieni ilo ja suurten juhlien kalu edelleen on.
Voi olla, että Papyrus olisi vielä kiehtovampi, jos Vallejo olisi raskinut tiivistää tarinaansa. Muutamat suomennoksen kirjoitusvirheet ja epäselvät lauserakenteet olisivat löytyneet huolellisessa oikoluvussa.
Irene Vallejo: Papyrus. Kirjan katkeamaton tarina. Suomentanut: Taina Helkamo. S&S 2021. 650 s.
Kommentit
Lähetä kommentti