Sosialismin raunioilla, kolme näkökulmaa

Mustavalkoinen kuvaus lisää Andrei Kontšalovskin elokuvan Rakkaat toverit tehoa. Kuvassa työläiset matkalla osoittamaan mieltään Novotšerkasskin puoluetalolle.

Viime aikoina olen törmännyt yhteen elokuvaan ja kahteen kirjaan, jotka kaikki käsittelevät omalla tavallaan sosialismin raunioita. 

Elokuva on venäläisen alan legendan Andrei Kontšalovskin viime vuonna valmistunut ohjaus Rakkaat toverit. Kirjoista toinen on suomalaisen sosiologin Risto Alapuron päiväkirjamerkinnöistä koostuva Vallankumouksessa, Moskovan päiväkirjat 1990-1991 ja toinen Meri Valkaman tuore romaani Sinun, Margot.

Kaikkia niitä yhdistää oikeastaan parhaiten yksi ainoa termi ja se on moraalikato. Kun moraalia ei enää ole, jäljelle jäävät vain valheet ja varkaudet.

                                                           ***

Kontšalovskin elokuva kertoo ulkomaailmalta visusti salassa pidetyn tapahtuman Kajaanin ystävyyskaupungin Donin Rostovin naapurista Novotšerkasskissa vuonna 1962. Tuolloin kävi nimittäin niin, että ruuan hintojen korotusten ja palkkojen leikkausten vuoksi kaupungin työläiset nousivat kapinaan ja marssivat NKP:n paikallisen päämajan eteen esittämään vaatimuksensa. He siis käyttivät sitä keinoa, mikä Neuvostoliiton laatijoidensa mielestä maailman edistyksellisin perustuslaki salli.

Vaan eipä sallinutkaan. Seuranneissa tapahtumissa KGB:n valtion johdon suojelemiseksi perustama joukko tarkka-ampujia ampui häikäilemättömästi mieltään osoittaneita kansalaisia. Elokuvan mukaan paikalla ollut armeija ei verilöylyyn osallistunut, mutta verilöyly se oli. Kun kaupungin keskusaukion asfalttipintaa ei saatu pestyksi puhtaaksi, sen päälle vedettiin uusi asfaltti.

Julia Visotskaja esittää Rakkaissa tovereissa kommunistipomoa, jonka maailma murenee, kun mielenosoittajia aletaan ampua puoluejohdon käskystä.

Ylen Areenasta löytyvän elokuvan päähenkilö on nelikymppinen, paikallisessa puoluehierarkiassa varsin korkealla ollut nainen, jonka maailmankuvan tapahtumat sekoittivat täydellisesti. Tällaista, ja tämä on ihan tämän päivän Venäjää ajatellen tärkeää, tällaista ei olisi koskaan tapahtunut, "jos Josif Stalin vielä eläisi", nainen kipuili.

                                                               ***

 

Neuvostoliitossa elettiin kolmekymmentä vuotta sitten varsin sekavia aikoja. Mihail Gorbatšov oli päästänyt pirun irti alkaessaan demokratisoida ja vapauttaa maata, joka ei ollut sen paremmin demokratisoitavissa kuin vapautettavissakaan.

Risto Alapuron Vallankumouksessa kuvaa hengästyttävän hienosti noita aikoja, ja kun nyt luin noita Alapuron tuonaikaisia päiväkirjamerkintöjä, aloin ensimmäiseksi miettiä, miten vähän me oikeasti noista Neuvostoliiton hajoamisen vuosista tiesimme, miten vähän meille niistä kerrottiin.

Vappuna 1990 matkustin Kyprokselle. Siellä seurasin televisiosta, mitä maailmalla tapahtuu. Minun mielestäni merkittävin uutinen liittyi Moskovan Punaisen torin perinteiseen vappukulkueeseen, muistattehan näytelmän, jossa NKP:n pystyyn kuolleet äijät seisoivat Vladimir Leninin muumion niskassa vilkuttamassa ohi kulkevalle kansalle.

Tuona vappuna tapahtui kuitenkin jotakin aivan odottamatonta. Kansainväliset televisioasemat näyttivät, miten mausoleumin ohi marssinut kansa buuasi johtajat, Gorbatšovin mukaan lukien alas mausoleumin katolta. Kun palasin Suomeen, etsin tietysti lisätietoa tapahtumasta. En löytänyt sitä mistään. Suomalaislehdistö vaikeni pakoonjuoksusta täydellisesti.

Risto Alapuron Moskovan päiväkirjat kuvaavat tarkasti vallankumousvuoden 1990-91 tapahtumia ja sisällissodan pelkoa. Kuva: Yle.

Alapuro kertoo tuota seuraavasta talvesta. Hänen päiväkirjamerkinnöissään ja keskusteluissaan venäläisten tutkijoiden kanssa nousee esiin yksi aihe ylitse muiden, Gorbatšovin ja Boris Jeltsinin katkera kamppailu vallasta. Se, voittaisiko Gorbatšovin keskusvalta vai Jeltsinin kansanvalta, jouduttaisiin ehkä ratkaisemaan asein. Sana sisällissota pyöri kaikkien Alapuron tapaamien ihmisten huulilla.

Toinen merkittävä Alapuron tekemä havainto on se, miten Gorbatšov yritti toteuttaa Neuvostoliitossa vallankumousta ylhäältä päin, ja mallikin oli: sehän tapahtui edellisen kerran vuonna 1918, kun bolshevikit kaappasivat vallan. He heittivät tsaarin ja hänen lakeijansa menemään ja asettuivat itse tilalle. Tavallisen kansan elämä ikeessä jatkuin niin kuin ennenkin.

Gorbatshov ei onnistunut, ja vallankumouksen ylhäältä päin tekikin valtakamppailun voittanut Jeltsin, joka valitsi kruununperillisekseen Venäjän nykyisen presidentin Vladimir Putinin, joka toimi niin kuin Novotšerkasskin kommunistipomo toivoi omana aikanaan: palautti järjestyksen. Mitä demokratiasta tai kansalaisoikeuksista, mitä poliittisista vangeista tai manipuloiduista vaaleista.

                                                           ***

 

Meri Valkaman Sinun, Margot puolestaan sijoittuu Itä-Saksan viimeisiin vuosiin. Romaanin päähenkilö on tyttö nimeltä Vilja, joka ei muista varhaisesta lapsuudestaan mitään eikä tiedä, miten hänen isänsä ja äitinsä tuolloin oikein elivät.

Viljan isä oli suomalaisen vasemmistolaisen lehden Berliinin-kirjeenvaihtaja, joka kipuili läntisten risteilyohjusten ja kolmannen maailmansodan pelon alla. Siinä sivussa hän rakastui itäberliiniläiseen naiseen, jonka kanssa aloitti salasuhteen, jossa lupaili kaikkea, muttei pitänyt yhtäkään lupaustaan, toimi siis täsmälleen samalla tavalla kuin DDR:n johtava puolue.

Valkama on itse asunut Itä-Berliinissä kirjeenvaihtajaisänsä kanssa. Hänen muistonsa noilta vuosilta eivät ole pelkästään ikäviä tai ahdistavia. Haastatteluissa Valkama on kertonut eläneensä onnellisena ja hyvin hoidettuna lapsena, ja miksipä ei olisi, kun kaikki varhaiskasvatuksesta sairaanhoitoon ja lääkkeisiin oli ilmaista. Joka päiväkodissa tarjoiltu perunakeitto oli herkkua.

Meri Valkama on itse asunut lapsuudessaan Itä-Berliinissä kirjeenvaihtajaisänsä kanssa. Kuva: Otto Virtanen.

Valkama kirjoittaa romaaniinsa lukuisia sivuhenkilöitä, joita hän tapaa, kun lähtee etsimään totuutta isästään. On toisinajattelijoita, on toimittajia, on punkkareita, on ihmisiä, jotka saivat kaikesta tarpeekseen. Yksi Viljan tapaamista isän entisistä tutuista toimii Ukrainan Pripjatissa turistioppaana kierrättämässä uteliaita Tšernobylin tuhoutuneen ydinvoimalan raunioilla, sillä tuhon keskelle oppaaksi menneen naisen mielestä siellä tiivistyy koko sosialismin petoksen ydin.

Valkama avaa myös nyikyisen Saksan ongelmia. Eivät Saksat yhdistyneet, yksi romaanin henkilöistä kirjoittaa Der Spiegeliin, vaan länsi tuli ja otti kaiken. Yksikään itäsaksalainen toimittaja ei enää kelvannut länsisaksalaisten omistamiin lehtiin töihin, ja sama oli meno muillakin työpaikoilla. 

Kun elintaso romahti ja kun elämän pohja mureni, ei ole ollenkaan ihme, että äärioikeisto nousi juuri idästä. Kun ihmisellä ei omasta mielestään ole mitään arvoa, ei sitä ole kenelläkään muullakaan. Jos emme ymmärrä tätä, tiedossa on aina vain uusia raunioita.

Andrei Kontšalovski: Rakkaat toverit, 2020. Nähtävissä Yle Areenassa.

Risto Alapuro: Vallankumouksessa. Moskovan päiväkirjat 1990-1991. 363 s. Vastapaino 2021.

Meri Valkama: Sinun, Margot. 556 s. WSOY 2021.