Japanilaismestari Sivullisen kintereillä
Olinkohan lukenut kolmeakymmentäkään sivua uusimmasta Haruki Murakamin suomennetusta romaanista Vieterilintukronikasta, kun jotakin tuttua alkoi puskea mieleeni.
Jos tämän tarinan sijoittaa Japanin sijasta Algeriaan ja kun ottaa huomioon kertojaminän hämmennyksen, sukulaisteos on heti selvillä. Albert Camus´n Sivullistahan minä luen, mutta siinä, missä Camus´n mestariteos etenee suoraan, tiiviisti ja tässä maailmassa, Murakamin japanilaisen eksistentialismin riemuvoitto on yli 800-sivuinen järkäle, jossa on pääkertomuksen lisäksi lukuisia merkillisiä ja kiehtovia sivuvirtoja.
Vieterilintukronikka ilmestyi kolmiosaisena Japanissa vuosina 1994-1995 eli Norwegian Woodin (1987) ja Tanssi tanssi tanssin (1988) jälkeen ja puolitoista vuosikymmentä 1Q84:ää (2009) ennen.
Suomeksi romaanit ovat ilmestyneet vähän silloin ja tällöin, ja niitä on toki useita muitakin näiden lisäksi, mutta otin nuo kolme esiin, sillä ne ovat viritykseltään lähinnä Vieterilintukronikkaa.
***
Murakami rakastaa leikkiä ajatuksella rinnakkaisista todellisuuksista (1Q84). Kaikissa hänen tarinoissaan on kyse miehestä, joka ei tunnu ymmärtävän paikkaansa tässä yhteisessä maailmassamme (Norwegian Wood), jonka me niin vahvasti tunnemme ainoaksi mahdolliseksi.
Hän rakastaa kertoa mystisiä tarinoita merkillisistä hotelleista (Tanssi tanssi tanssi), eikä hän epäröi laskea sankareitaan vaikka kaivon pohjalle (Komtuurin kuolema), jos se on ihmisen olemuksen pohdinnan kannalta tarpeen.
Vieterilintukronikassa ovat kaikki nämä, mutta siinä on myös traagisesti rakastava mies, jonka ensin jättää kissa ja sitten vaimo, ja joka on vahvasti sitä mieltä, että hänessä ja maailmassa on jokin, joka estää häntä elämästä ihan tavallisen porvarin tyytyväistä ja pientä elämää.
Tälläkin kertaa pääsemme tutustumaan mieheen, joka ei viihdy töissään, koska ei viihdy oikein missään, mutta tällä kertaa Murakami myös tasaa tilejään Japanin historiaan, kun vie tarinansa yhden lonkeron ensin toisen maailmansodan aikaiseen Mantsukuon nukkevaltioon ja sieltä Neuvostoliiton vankileireille.
Nyky-Japanin kapitalistisen kiihkoista ja korruptoitunutta poliittista elämää Murakami katselee yllättävän kriittisesti. Se on oikeastaan uusi taso, vaikka kun Murakamin romaanit panee ilmestymisjärjestykseen, yhteiskuntakritiikki on ollut mukana hänen teksteissään jo varhain. Köyhä on köyhä ja rikas on rikas, eikä heidän maailmoitaan noin vain sekoiteta.
***
Murakami on hypnoottinen kirjoittaja, ja Vieterilintukronikassa hän on ehdottomasti parhaimmillaan. Kun kirjaan tarttuu, sitä ei raski laskea käsistään ennen kuin kaikkien tarinoiden langat on sitaistu sievästi solmuun.
Tarinan tasolla seesteinen loppu ei kuitenkaan tarkoita sitä, että Murakami antaa piiruakaan periksi eksistentialistisille pohdinnoilleen. Ihminen ja hänen elämänsä ovat niin suuri mysteeri, ettei kenenkään ikä ja elämä riitä siihen, että siitä saa lopullisesti selvää. Voit toki helpottaa elämäntuskaasi ja laskeutua vaikka kuivuneen kaivon pohjalle miettimään olemistasi, mutta sielläkin olet aina vain sinä. Itseäsi et pääse karkuun.
Kun joku muu kuin Murakami kuvailee tarkasti esimerkiksi sitä, mitä vaatteita päähenkilö vetää päällensä, se tuntuu yleensä täysin tarpeettomalta. Vieterilintukronikassa jopa punaisella vinyylihatulla on oma viestinsä.
Mutta tärkeimpään: keskeisin kysymys, jonka Murakami esittää, on lopultakin se, onko kenelläkään ja jos on, niin miksi, oikeus käyttää toisia ihmisiä hyväkseen? Ei ole, Murakami vastaa, mutta kun luomamme järjestelmä nyt vain on sellainen.
Murakamin Japanissa ihmisten käyttäminen on viety äärimmilleen. Menestyjällä on oikeus tallata toiset jalkoihinsa, ja sitä häneltä jopa odotetaan. Tässä tarinassa päähenkilö pystyy jopa nauttimaan toisista ihmisistä, siis käyttämään prostituoituja ja heidän palveluksiaan toisessa todellisuudessa.
***
En ole vielä suostunut kuuntelemaan äänikirjoja joitakin automatkoilla kuunneltuja Agatha Christien dekkareita lukuunottamatta. Yksi syy siihen on se, että kun luen oikeaa kirjaa, voin milloin vain tarkistaa jotakin sen kansista tai liepeistä tai miettiä vain, miten hyvin tai huonosti kirjan kannen suunnittelija on työssään onnistunut. Vieterilintukronikan kansi on kajaanilaislähtöisen Jussi Karjalaisen käsialaa, ja se tiivistää uskomattoman tyylikkäästi kirjan maailman.
Kirjan takaliepeestä löytyy usein jokunen lause kirjailijan aikaisemmista teoksista laadituista sanomalehtikritiikeistä, niin tästäkin. Siellä Chicago Tribune- ja The Guardian -lainojen joukossa kolmantena lause Kainuun Sanomista. Sen olen kirjoittanut minä, ja se kuuluu näin: "Jos haluat lukea hienon kirjan, lue Murakamia."
Siihen minulla ei ole mitään lisättävää.
Haruki Murakami: Vieterilintukronikka. Tammi 2021. 872 s.
Kommentit
Lähetä kommentti