Katkeraa tilitystä huvipuistosta nimeltä Eurooppa
Harvoinpa olen lukenut niin pessimistisen kirjan kuin hollantilaisen Ilja Leonard Pfeijfferin romaanin Grand Hotel Europa.
Romaanin on kirjoittanut mies, joka tuntee perinjuurin eurooppalaisen kulttuurin ja sen juuret ja on huolissaan maanosastaan. Tulevaisuudennäkynsä menettänyt maanosa vajoaa entistä syvemmälle aasialaisten ja amerikkalaisten huvipuistoksi, pistäytymispaikaksi, jossa kukaan ei enää ymmärrä sitä kulttuuria ja sitä historiaa, jonka menneet eurooppalaiset sukupolvet ovat saaneet aikaan.
Itse asiassa Pfjeiffer on niin raivoissaan kaikki paikat täyttäville töllisteleville turisteille, että tämän kirjan jälkeen mietin pitkään, ennen kuin lähden minnekään matkalle, etenkään kulttuurisellaiselle.
Pahinta tai parasta tässä on se, että Pfeijffer on kertakaikkiaan oikeassa. Ja hauskinta se, että kun hän äityy saarnaamaan vaikkapa Giethoornin turistien pilaamasta hollantilaisesta kanavakylästä, ja minä tarkistan, josko paikka on oikeasti olemassa, törmään välittömästi jonkun suomalaisen matkablogistin tekstiin, jossa tämä intoilee äärimmäisen epäaidosta paikasta tavalla, joka Pfeijfferiä varmaan oksettaisi.
Muutenkin asiat, paikat ja ihmiset, joita Pfeijffer romaanissaan käsittelee ja runnoo, ovat olleet tai ovat edelleen olemassa, niin kuin vaikkapa Cinqua Terren kansallispuisto Italiassa, viiden muutaman tuhannen asukkaan kylän muodostama kokonaisuus, jonne ryntää vuosittain toista miljoonaa turistia, niin että ymmärrän hyvin Pfeifferin raivon.
Kuvalla on toinenkin puolensa, maailman alkuperäisimpiä ihmisiä etsivät euroopalaiset turistit. Erityisen kiivaasti Pfeijffer sivaltaa Lonely Planet -oppaat kourissaan jokaikiseen paikkaan työntyviä elämysmatkailijoita. Kun matkustaminen on käytännössä ilmaista, uuskolonialaistit pääsevät kyliin, joihin heidän ei Pfeijfferin mielestä missään tapauksessa pitäisi päästä.
***
Romaanina Grand Hotel Europa on saanut rutkasti vaikutteita ainakin kahdelta kirjailijalta. Toinen heistä on Thomas Mann, jolta Pfeijffer on lainannut suoraan Taikavuoren, joka tässä tapauksessa on suuren menneisyyden elänyt, mutta nyt ränsistynyt hotelli, jonne kirjailija vetäytyy kirjoittamaan kokemastaan romanssista ja Euroopan kulttuurisesta romahtamisesta.
Toinen, jolta kirjailija lainaa, on yllättävämpi, nimittäin Dan Brown, jonka parhaimpien seikkailujen hengessä kirjailija, joka siis kertoo koko ajan itsestään, jäljittää rakastettunsa kanssa Caravaggion kadonutta maalausta Maria Magdalenasta.
Samalla, kun kaksikko etsii kadonnutta maalausta, Pfeijffer tulee kertoneeksi Caravaggion elämäkerran kerrassaan kiinnostavasti ja sopivan tiiviisti. Jos Caravaggio alkaa kiinnostaa, tietoa kyllä löytyy.
Säännöllisin välein Pfeijffer äityy ihmettelemään Venetsian turistipaljoutta, Abu Dhabiin suunniteltua Louvren etämuseota, jonka vetonaulaksi on jo ehditty hankkia Leonardo da Vincin Salvator Mundi, josta joku maksoi 380 miljoonaa euroa eli enemmän kuin kukaan koskaan mistään maalauksesta, tai Venetsian Biennaalin esittelemää nykytaiteeksi nimettyä roskaa, jonka rinnalla Damian Hirstin veistoksista koottu Treasures from the Wreck of the Unbelievable on kirjailijan mielestä upeampi kuin uskoisikaan.
Hirstin satojen miljoonien hintainen veistoskokonaisuus, joka näyttelyn tarinan mukaan koostuu Välimerestä nostetuista haaksirikkoutuneesta laivasta pelastuneista aarteista, on Pfeijfferin mielestä oiva vertauskuva Euroopan nykytilasta: minkä arvoisina voidaan pitää vanhoiksi muotoiltuja teoksia, jotka kaikki ovat kuitenkin varsin tuoreita? Lyhykäisesti: mikä on aitoa ja mikä ei, ja mistä ihmiset ovat valmiita maksamaan?
Pitääkö museoihin oikeasti päästä ilmaiseksi? Olisiko 400 euron pääsymaksu paikallaan, niin kuin Pfeijfferin naisystävä ja taiteentuntija Clio esittää? Vai aukeaisivatko museoiden ovet vain sopivalla tutkinnolla?
***
Romaani on raskasta luettavaa, muttei siksi, että se on 600-sivuinen, vaan siksi että Pjeiffer kirjoittaa niin tiheää tekstiä, ettei se suo montakaan suvantopaikkaa, paitsi ne ehkä varsin tarpeettomat seksikohtaukset, jotka kirjailija on tarinaan liittänyt. Liika on liikaa, asiakin, vaikka miehen motiivit ymmärrän täysin.
Pystyyn kuolleen Euroopan dilemmaa Pfeijffer pohtii myös hotellin pikkolon, Afrikasta kylänsä teurastusta paenneen Abdulin tarinan kautta. Pfeijffer tekee yhden, mutta sitäkin terävämmän kysymyksen: Miksi me emme päästä Eurooppaan ihmisiä, jotka rakentaisivat tänne jotakin uutta? Miksi me päinvastoin teemme kaikkemme, ettei tänne tulisi ketään paitsi tietysti kiinalaisia turisteja, jotka eivät ymmärrä arvostaa saavutuksiamme?
En tiedä, pitävätkö Pfeijfferin esittämät luvut paikkansa, mutta hän väittää, ettei esimerkiksi Amsterdam lopultakaan hyödy yhtään turistivirroista, päinvastoin. Oikeat asukkaat muuttavat pois kaupungin keskustasta ja pelkästään virkavaltaa ja sairaanhoitohenkilöstöä tarvitaan pitämään päissään toikkaroivista turisteista huolta niin, että tulot muuttuvat menoiksi.
Uskottavuuttaan Pfeijffer rakentaa varsin terävällä itseironialla. Romaanin loppu taas on kaiken toivonsa menettäneen ja yleiseen sekasortoon mukaan ryntäävän miehen tarina, jonka kirjailija lainaa suoraan Mannin Taikavuoresta. Niin Taikavuoren Hans Castorp kuin Pfeijfferkin saavat sivistää itseään aikansa parhaiden humanistien avulla, mutta mitäpä apua siitä on, kun koko muu maailma valitsee hulluuden.
Ilja Leonard Pfeijffer: Grand Hotel Europa. Suomentanut: Sanna van Leeuwen. Gummerus 2021. 597 s.
Kommentit
Lähetä kommentti