Hyvää matkaa, Heikki Törmi!
Istumme Kajaanin Generaattorin katsomossa ja seuraamme, miten näyttelijä Heikki Törmi kuoriutuu pikkuhiljaa, tai no, jos totta puhutaan, varsin räväkästi, näyttelijänkuorestaan. Törmi on nimittäin vaihtamassa ammattia. Vuosikymmenten näytteleminen saa jäädä, kun psykologin harjoittelupaikka Kainuun keskussairaalan aikuispuolen päihdeyksikössä odottaa.
Mikäpä siis olisi mainiompi tapa jättää näytteleminen kuin näyttelemällä ja kertomalla, mikä siinä hommassa 17-vuotiasta nuortamiestä viehätti, mikä pelotti, mikä hävetti ja mistä hän pystyi matkan varrella ammentamaan voimaa jakaa itsestään ilta toisensa jälkeen. Jakaa itsestään? Niin. Siltä näytteleminen on minusta aina vaikuttanut ja siitä Törmikin Näyttelijän kuolemassa puhuu.
Näemme lavalla Törmin ja Elina Hietalan, vuosia sitten Kajaanin kaupunginteatterissakin työskennelleen näyttelijän. Esityksen dramaturgia on kokonaisen työryhmän ja ohjaus Eino Saaren. Oikeassa elämässä ollaan siis vahvasti kiinni.
***
Näyttelijän kuolema lähtee liikkeelle hissukseen jutustellen, melkein huomaamatta. Törmi ja Hietala tuntuvat juttelevan niitä ja näitä, kunnes oikeita kysymyksiä alkaa tippua. Miksi näyttelet? Miten päädyit alalle? Hävettääkö? Oletko koskaan myöhästynyt kohtauksesta? Miten läheiset suhtautuivat ammatinvalintaasi?
Kaksikko nappaa kuin ilmasta yhä uusia rooleja. Opintovapaata panttaava teatterinjohtaja vaihtuu lennosta työntekijän jatkosuunnitelmista innostuvaan teatterinjohtajaan ja alanvaihtoa harkitsevan viisikymppisen miehen äitiin ja isään. Näkökulmia siis riittää, mutta mikä tärkeintä, mikään niistä ei ole turha eikä koko elämänsä jonkun lapsena ja työntekijänä eläneen katsojan kannalta vieras.
On itsestäänselvää, että näytelmä, joka kertoo näyttelijästä ja näyttelemisestä ja jossa vilahtelee karrikoituja tuttuja, avautuu teatterin väelle helpommin kuin meille muille, mutta yllättävän paljon yhteistä löytyy teatterin kaltaisessa luovassa työyhteisössä työskentelemisestä ja vaikkapa toimituksen kaltaisessa luovassa työyhteisössä raatamisesta.
Viimeistään siinä vaiheessa, kun Näyttelijän kuolema lähtee iloisesti työnohjauspalaverilaukalle, katsoja saa tehdä työtä penkissä pysyäkseen. Reflektoivan työnohjausparin pokka ja aikataulu pitävät, vaikka kahdeksalle varatulle tuolille vääntäytyvät Törmin ja Hietalan tulkitsemien tämän esityksen työryhmän jäsenten lisäksi omaan työhönsä kyllästynyt Jeesus, jonka ammatinvalintavaihdosta isä Jumala ei mitenkään jaksa sulattaa.
***
Viime aikoina on julkisuudessakin puitu sitä, miten autoritaarisia ja ohjaajakeskeisiä aloja niin teatteri kuin elokuvakin ovat. Diktaattoripiiskuriohjaajat hypyttävät näyttelijöitä miten tahtovat, ja tekevät sen osin vain siksi, että pystyvät, ja pystyvät, koska niin on aina tehty.
Tässäkin esityksessä ongelmaa puidaan.
Joku on seurannut katsomosta koko harjoituskauden, kun toiset ovat harjoitelleet, joltakin on vaadittu sellonsoiton opettelua kesän aikana ja joku on vetänyt esityksen ohjaajan pelosta loppuun, vaikka nilkka on taittunut pahasti.
Erityisen huonossa asemassa ovat tietysti keikoista riippuvaiset vapaat taiteilijat, kun kuukausipalkkaiset voivat ottaa hieman lungimmin.
***
Koska Törmi vaihtaa näyttelijän ammatin psykologin toimeen ja koska hän on kypsällä iällään joutunut sitä varten opiskelemaan itsensä psykologiksi, Näyttelijän kuolemassa psykologisoidaan varsin paljon. Laskemani mukaan Törmi paljastaa kolmesti oman oppi-isänsä alan guruista, ja hän on ihka aito freudilainen, joskin sellaisena keskitien kulkijana tunnettu Donald Winnicot.
Winnicotilta Törmi lainaa ajatuksen rakastavasta katseesta ja kosketuksesta, joita ilman lapsesta ei kasva tasapainoista aikuista. Onko tässä yksi syy näytellä? Kun näyttelijä leikkii näyttämöllä vaikka sitten piilosta, katsoja on koko ajan hänen puolellaan. Tämän lähemmäs omaa varhaislapsuutta ja sen kauden rakastavaa katsetta aikuinen ihminen ei taida koskaan päästä.
Vaan koska teatteri on kaiken muun lisäksi metaforien taidetta, lienee täsmälleen oikein toivottaa Sinulle, Heikki, hyvää matkaa valitsemallasi tiellä! Matkallahan tässä kaikki ollaan. Jotkut vain uskaltavat enemmän kuin toiset. Ihmisellä on perustemperamenttinsa, mutta uskallukseenkin voi ohjata ja kasvattaa.
Näyttelijän kuolema
Ensi-ilta Generaattorin näyttämöllä 5.1.2022. Muut esitykset to 6.1. klo 15 ja pe 7.1. klo 19 Generaattorissa. Helsingin esitykset koronan vuoksi peruttu.
Koollekutsuja: Heikki Törmi
Näyttämöllä: Elina Hietala ja Heikki Törmi
Ohjaus: Eino Saari
Koreografi-keskustelija: Kirsi Törmi
Pukuehdotukset: Jaana Kurttila
Valosuunnittelu: Jukka Laukkanen
Dramaturgia ja lavastus: Työryhmä
Tuotanto: Vaara-kollektiivi
Kommentit
Lähetä kommentti