Idän gonzojournalisti iskee jälleen!
Yksi riemastuttavimmista uusista kirjallisista tuttavistani tulee tietenkin Venäjältä. Hän on Sergei Dovlatov. Idiootti-kustannus on julkaissut häneltä tähän mennessä viisi teosta, joista uusin, Kompromissi, ilmestyi vastikään.
Dovlatov on kirjailija, joka sai Neuvostoliitossa asuessaan julki tasan kaksi novellia ja joutui karkotetuksi Yhdysvaltoihin, jossa hänen kirjallinen kyvykkyytensä puhkesi riehakkaaseen kukkaan tai pitäisikö sanoa rikkaruohoon, sillä miehen tekstit ovat kyllä kaikkea muuta kuin sovinnollisia ja tavanomaisia.
vasta uusin Kompromissi kertoo, mistä puusta mies on oikein veistänyt itsensä. Dovlatov on pesunkestävä gonzojournalisti, jos kuka, mutta antakaahan kun hieman avaan.
Gonzojournalismin isä on amerikkalainen, Rolling Stone -lehteen kirjoittanut ja lopulta itsensä tappanut Hunter S. Thompson. Thompsonin tavaramerkki niin Helvetin Enkeleistä kuin vaikkapa Suuresta hainmetsästyksestä kirjoittaessaan oli se, että hän kirjoitti kaikeasta muusta kuin suoraan kohteestaan.
Hän työntyi paikkoihin, joissa häntä ei kaivattu, ryyppäsi ja veti huumeita ja sai pikkuporvarit reagoimaan itseensä. Sitten hän kirjoitti noista reaktioista, ja kuva oli heti monimutkaisempi ja paljastavampi kuin perinteisen reportaasin antama kuva olisi koskaan ollut.
***
Dovlatov kuoli jo vuonna 1990, mutta hänen kirjallisessa jäämistössään riittää yhä julkaistavaa. Hän on kertonut kokemuksistaan kesätyössä Puškinin kotikartanomuseossa, hän on kirjannut yksiin kansiin sukunsa historian vallankumousajan Vladivostokista 1980-luvun New Yorkiin ja hän on kirjoittanut radiotoimittajakokemuksistaan, kun osallistui viinaanmenevien neuvostoemigranttien symposiumiin Kaliforniassa.
Tällä kertaa hän lainaa pikku-uutisia virolaislehdistä ja kertoo todellisuudesta niiden takana aikana, jolloin hän oikeastikin työskenteli sanomalehtimiehenä Virossa. Kirjoitan sanomalehtimiehestä, sillä näissä tarinoissa kertojan sukupuolella todellakin on merkitystä. Ja nyt, terävämmin kuin koskaan ennen, hän on gonzon ytimessä.
***
Dolvatov kertoo älyttömistä keikoista, joille hänet lähetetään, kunhan päätoimittaja on ensin vannottanut häntä ideologisen oikeaoppisuuden välttämättömyydestä. Eihän Dovlatov noihin dogmeihin alistu, vaan milloin yksin, milloin valokuvaajatoverinsa kanssa työntyy mitä merkillisimpiin paikkoihin ryyppäämään ja rikkomaan kaiken oikeaoppisuuden, jota hänelle on terotettu.
Dovlatov kopioi kirjaansa kaksitoista pientä uutista, kompromissia, niin kuin hän niitä itse nimittää, ja kertoo, mitä hänet lähetettiin tekemään, ja mitä siellä syntyi, mutta mitä matkan aikana oikeasti tapahtui. Ja tapahtuihan sitä. On väärää vainajaa, on Tallinnan marginaalissa eläviä juoppoja, on kolhoosi, jonka portin päällä lukee suurin ja uljain kirjaimin, kuinka Luut ovat teollisuuden tärkeää raaka-ainetta.
Kolhoosista Dovlatov yhyttää valokuvaajakaverinsa kanssa kylän parhaan lypsäjän, joka siitä ilosta, että on myös juuri päässyt Neuvostoliiton Kommunistisen Puolueen jäseneksi, päättää kirjoittaa asiasta aina Leonid Brežneville asti, ja mistä Dovlatovin pitää laatia oikeaoppinen uutinen. Lypsäjä toki on olemassa, mutta kaikki muu onkin sitten paikallisten puoluepamppujen keksimää.
Parasta Dovlatovissa on, että tässäkään tarinassa hän ei pilkaa sanallakaan oletetun kirjeen oletettua kirjoittajaa, vaan suhtautuu kylän parhaaseen lypsäjään yhtä iloisesti kuin Georg Ots Kalastajan laulussa, jossa kalastaja toimittaa ankeriaat solakat rakastettunsa portaille, että tämä ymmärtäisi kalastajan rakkauden syvyyden.
***
Siinä, missä Dovlatov näkee, millaisessa ikeessä tuon ajan virolaiset elivät, eikä siksi sano heistä puolikasta pahaa sanaa, erilaiset puoluepamput ja päätoimittajat hän tekee kertakaikkisen naurunalaisiksi. Päällepäsmäreitä ei pelasta edes se, että he kunnioittavat toimittajia järjestämällä näiden juttumatkoille paitsi loputtomasti juotavaa, myös myönteisesti journalistisesta työstä ajattelevia naisia.
Dovlatov kirjoittaa toki menneestä maailmasta ja yhteiskuntajärjestyksestä, mutta epäilen vahvasti, että näitä korruptoituneita kompromissin tekijöitä vilisee jatkuvasti myös meidän jaloissamme. Dovlatov ymmärsi kristallinkirkkaasti, mikä ja vain mikä näihin pässeihin oikeasti puree: nauru. Hemmetin tarttuva nauru.
Suomentaja Päivi Nenoselle erityiskiitokset kirjan loppuun liitetyistä henkilö- ja asiahuomautuksista.
Sergei Dovlatov: Kompromissi. Idiootti 2021. 265 s.
Kommentit
Lähetä kommentti