Historia ei ole mykkä, eivätkä Almódovarin naiset

Milena Smit (vas.) ja Penelope Cruz tapaavat synnytyssairaalassa Pedro Almódovarin uutuuselokuvassa Rinnakkaiset äidit. Kuva: El Deseo.

Espanjalainen huippuohjaaja Pedro Almódovar pohdiskeli taannoin, että lopettaisi elokuvien tekemisen, mutta onneksi ajatukset jäivät vain ajatuksiksi. Jos mies olisi toteuttanut suunnitelmansa, meillä ei olisi Rinnakkaisia äitejä, eikä yhtä ensimmäisistä nykyespanjalaisista elokuvista, joissa käydään suoraan kiinni kenraali Francisco Francon ja falangistien sotarikoksiin.

Rinnakkaiset äidit on monella tavalla tuttua Almódovaria, mutta yksi aivan uusi piirre siinä on: elokuva on avoimen poliittinen, sillä, niin kuin ohjaaja lainaa Edoardo Galeanoa, historia ei ole mykkä, vaan päinvastoin aukoo päätään, vaikka miten sitä yrittäisi vaientaa, väärentää ja värjätä mieleisekseen. Niin että terveisiä vain myös sinne itänaapuriin.

Minulle Almódovarin uutuuden rakenne näyttäytyy avaruudessa piirtyvinä viivoina. On Janisin (jälleen kerran uskomaton Penelope Cruz) viiva ja on Anan (hämmennyksessään liikuttava Milena Smit) viiva, jotka hipaisevat toisiaan madridilaisessa synnytyssairaalassa erotakseen, mutta törmätäkseen uudestaan, eivätkä vain törmätäkseen, vaan kietoutuakseen toisiinsa tavalla, joka muuttaa lopullisesti molempien viivojen suunnat.

Näiden kahden yksityisen viivan takana aukeaa laaja pinta Espanjan viime vuosisadan historiaan, jota vasten kahden naisen viivat ja tarinat terävöityvät ja saavat, sanoisinko näin, Almódovarille niin tärkeän punaisen värin.

                                                                ***

Tarina alkaa siitä, kun Janis pyytää antropologiystäväänsä avaamaan kotikylänsä pellolta joukkohaudan, johon falangistit tappoivat ja hautasivat kymmenkunta kylän miestä verisen sisällissodan jälkimainingeissa. Elokuvan poliittinen pohja on viritetty.

Seuraavaksi hypätään madridilaiseen synnytyssairaalaan, jossa kaksi tulevaa au-äitiä, nelikymppinen Janis ja likipitäen teini Ana tapaavat yhteisessä huoneessa. Molemmat synnyttävät tytöt, jotka molemmat viedään vuorokaudeksi tarkkailuun.

Pedro Almódovar kuvaa vauvoja rakastavammin kuin kukaan elokuvissa tähän mennessä. Penelope Cruz on saanut rinnalleen Almódovarin luottonäyttelijä Rossy de Palman. Kuva: El Deseo.

Kun äitien ja vauvojen, joita muuten kuvataan elokuvassa niin harvinaisen lämpimästi ja kauniisti, ettei milloinkaan ennen, kotiinlähdön aika koittaa, naiset vaihtavat tavan mukaan puhelinnumeroita ja lupaavat pitää toisiinsa yhteyttä. Kumpikaan ei tietenkään pirauta toiselle, ennen kuin pikkupikkuperheissä alkaa tapahtua.

                                                              ***

Almódovar on siis rakentanut elokuvaansa kaksi tasoa, itselleen ja elokuviensa ystäville niin tutun, puhuvan ja räiskähtelevän yksilötason, ja sen rinnalle kokonaisen kansakunnan kohtalon kirjaavan yleisen kerroksen, ja tässä on äkkikatsomalta Rinnakkaisten äitien ongelma.

Melkein koko elokuvan ajan ainakin minua vaivasi ajatus siitä, että tasot eivät kohtaa. Että Almódovar uppoaa äitien ja vauvojen maailmaan niin syvälle, että unohtaa kokonaan Espanjan verisen historian. Että ohjaaja ei ole tiennyt, kummasta aiheesta hän puhuisi tai kummasta tekisi elokuvansa.

Mutta eipä sittenkään. Eivät vauvat ja sisällissodan raakuudet ole millään tavalla vieraita toisilleen! Vauvat ja niiden kohtalo ovat yksi sisällissodan jälkeisen ajan Espanjan hirveimmistä rikoksista, asia, jota me emme ehkä vain muista tai tunnista, vaikka meilläkin vietiin kansalaissodan jälkeen punaorpoja ja punaisten lapsia kasvatettaviksi vakaisiin valkoisiin taloihin, etteivät he koskaan kuulisikaan vallankumouksesta.

Vauvat, jos ketkä, ovat kaiken poliittisen toiminnan ydin ja symboli niin meillä kuin muualla. Siitä tarjoaa hyvän esimerkin se viikon ikäinen ukrainalaispoika, joka evakuoitiin Kainuuseen ja jota kainuulaiset muistavat lahjoilla, tumpuilla, vaatteilla ja leluilla. Häneen ette koske! auttajat julistavat.

                                                                      ***

Rinnakkaisissa äideissä puuhataan paljon keittiössä. Ana (Milena Smit) ja Janis (Penelope Cruz) perunamunakkaan tekopuuhissa. Kuva: El Deseo.

Almódovar on aikaisemmissa elokuvissaan käsitellyt vaikeita asioita, muistamista, sukupuolivähemmistöjen kohtelua, kirkon mädännäisyyttä ja yhteiskunnassa vallitsevaa kaksinaismoraalia.

Samalla hänen sankarinsa ovat aina löytäneet avun ja turvan omituisista pienyhteisöistään, joissa jokainen on saanut olla tapaisensa. Niin käy nytkin. Rinnakkaisten äitien esiin nostamat ongelmat ovat kipeitä ja valinnat, joiden eteen sen sankarit joutuvat, todella vaikeita, mutta, näin Almódovar minun mielestäni tuntuu ihastuttavan naiivisti ajattelevan, kun ihminen seuraa sydäntään, kaikki muuttuu lopulta hyväksi.

No. Tämän elokuvan viimeiset kuvat eivät ehkä ole niitä seesteisimpiä ja onnellisimpia, mutta niitä edeltävät ovat. Historia ei todellakaan ole mykkä. Menneisyyden tapahtumat vaativat selvittämistä. Rikokset on tuotava päivänvaloon.

Pahimmillaan historia katsoo meitä silmiin joukkohaudoista, joita kukaan meistä tai heistä ei pääse pakoon. Tulevaisuus puolestaan katsoo meitä kehdon pohjalta kirkkaammin ja luottavaisemmin  kuin kukaan koskaan.

Rinnakkaiset äidit

Ohjaus ja käsikirjoitus: Pedro Almódovar.

Näyttelijät: Penélope Cruz, Milena Smit, Rossy de Palma, Aitana Sánchez-Gijó

 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anna-Liisa lavalle vimmalla ja voimalla

Nälkämaan Jussit ovat tositelkkariakin todempia

Routa rikkoo tanssin rajoja