Tarinoita maailmasta, josta emme tiedä mitään
Viime vuoden kirjallisuuden Nobel-palkinnon saanut, Tansaniassa syntynyt ja englanniksi kirjoittava Abdulrazak Gurnah vie lukijansa matkalle maailmaan, josta, näin väitän, lukija ei ole koskaan tiennyt mitään. Matkan päämäärä on itäinen Afrikka ensimmäisen maailmansodan ja kolonialismin pahimpien rikosten aikaan.
Gurnakin romaani Loppuelämät on muodoltaan perin juurin tuttu tarina kolmesta nuoresta afrikkalaisesta, jotka yrittävät selviytyä maanosan sekoittaneiden siirtomaaisäntien keskinäisissä kiistoissa ja erilaisten heimojen vihamielisyyksissä.
Ilyas pelastaa sisarensa Afiyan raakalaismaisilta kasvattivanhemmiltaan ennen kuin liittyy itse saksalaisten johtamaan, afrikkalaisista koostuvaan sotajoukkoon. Samaisissa porukoissa kiertää myös Hamza, joka pahasti haavoituttuaan löytää tiensä entiseen, mutta täydellisesti muuttuneeseen kotikaupunkiinsa ja tapaa Afiyan.
Gurnah seuraa Afiyan ja Hamzan elämää vuosikymmenien ajan, vuosikymmenien, jotka kuluvat ilman, että Ilyas palaa takaisin sisarensa luo. Afiya ja Hamza tekevät töitä ja perustavat perheen, vaikka siirtomaaisännät vaihtuvat ja Afrikan valtiot alkavat pikkuhiljaa itsenäistyä. Iliyaan kohtalo kummittelee pienen perheen arjen taustalla.
***
Päähenkilöiden tarinoiden tasolla Loppuelämät ei tarjoa oikeastaan mitään perin omaperäistä tai elämää suurempaa, mutta maailma, jossa kaikki tapahtuu, ja josta Gurnah kertoo tiukan toteavasti, on jotakin sellaista, mitä en ole koskaan osannut edes kuvitella, vaikka historiankirjani olen lukenutkin.
Kirjan viimeinen lause on puolestaan ylivoimainen: tarvitaan todellakin ajatteleva kirjailija, että hän pystyy tiivistämään rakkauden olemuksen yhteen lauseeseen, eikä se lause lupaa kenellekään höttöä ja ruusutarhaa, vaan vaatii aivan kaiken.
***
Länsimaista lukijaa kirjan islamilaisten itäafrikkalaisten päähenkilöiden vallinnat kummastuttavat. Miksi ihmeessä joku värväytyy saksalaisarmeijaan taistelemaan toisia afrikkalaisia vastaan? Miksi ihmeessä he ovat valmiita järjettömiin raakalaistekoihin vain totellakseen saksalaisia esimiehiään?
Ei, Gurnah kertoo, eivät Hamza tai Ilyas pue päälleen saksalaisia univormuja siksi, ettei heillä olisi muuta työtä tai toimeentuloa. He värväytyvät, koska haluavat värväytyä. He värväytyvät, koska he haluavat, että heitä pelätään. He värväytyvät, koska haluavat kuulua samanmieliseen joukkoon.
Ja kuitenkin Hamzalla tuntuu olevan vain yksi unelma, ihan tavallinen elämä jossakin puusepänverstaassa, jossa voi haistella erilaisista puista iskettyjä lastuja, ja perhe, jonka vuoksi kannattaa elää. Siinä sivussa Hamza, harras islamilainen, yrittää päästä perille uskontonsa saloista aivan kuten hänen henkensä pelastaneen lähetyssaarnaajan vaimon hänelle antamasta Heinrich Heinen kirjoittamasta vuosikirjasta, jota hän lukee jonkinmoisella, armeijassa oppimallaan saksan kielellä.
***
Gurnahin Loppuelämät on käsittämättömän tiivis ja viisas katsaus itäisen Afrikan viime vuosisadan historiaan.
Siinä sivussa hän kuvaa myös sitä, miltä toiseksi maailmansodaksi kutsuttu ja Euroopan tuhonnut maailmanpalo näyttää afrikkalaisin silmin: ei oikeastaan yhtään miltään, paitsi, että kaikki, mikä tapahtuu, ei tapahdu jollekin nimettömälle ja kasvottomalle joukolle, niin ja niin monelle miljoonalle kuolleelle tai vammautuneelle, vaan aina yksittäiselle ihmiselle, jolla on oma historiansa ja ennen kaikkea oma nimensä.
Abdulrazak Gurnah: Loppuelämät. Suomentanut: Einari Aaltonen. Tammi, 2022. 339 s.
Kommentit
Lähetä kommentti