Hotakainen jatkaa päähänpotkittujen puolustamista

Kirjailija Kari Hotakainen on kirjoittanut jatkoa Juoksuhaudantielle ja Ihmisen osalle. Kuva: Laura Malmivaara

Kun olin lukenut kymmenkunta sivua Kari Hotakaisen uusimmasta romaanista Opetuslapsi, se alkoi tuntua kumman tutulta. 

Kieli oli toki tuttua Hotakaista, lyhyttä ja toteavaa, mutta kun se, mistä Hotakainen nyt kirjoittaa, oli sekin moraaliselta asenteeltaan tai yhteiskunnalliselta eetokseltaan kovin tuttua, niin tuttua, että piti oikein tarkistaa, että tämä mieskö kirjoitti Juoksuhaudantien tasan kaksikymmentä vuotta sitten ja Ihmisen osan vuonna 2009. Sama mies, sama yhteiskunnallinen ahdistus ja ketutus ja melkein sama tarina.

Kun muistelette, millainen mies yritti Juoksuhaudantiessä pelastaa elämänsä ja perheensä unelmoimalla rintamamiestalosta tai millainen mies yritti tulla toimeen kaikenlaisten huolten ja murheiden puristamana Ihmisen osassa, ymmärrätte, miksi täysin osattomaksi tässä elämässä jäänyt Opetuslapsen Maria kuulostaa niin tutulta.

Pieni ihminenhän se siellä, täysin ylivoimaisten voimien runnomana.

                                                                             ***

Kun luen nämä kolme teosta ikään kuin yhdeksi trilogiaksi, joita kannattelee samanlainen yhteiskunnallinen eetos, en todellakaan moiti Hotakaista pätkääkään. Eivät ihmisten ongelmat ja epätoivot ole mihinkään Juoksuhaudantielle jääneet. Enpä muista, onko missään kuolemansyntilistassa mukana tekopyhyys, mutta se saa tällä kertaa Hotakaiselta kerrassaan ansaitsemansa käsittelyn.

Opetuslapsen Maria on onneton nuori nainen, joka on sijoitettu juoposta hulttioperheestä hienoon kulttuurikotiin. Siellä hänelle halutaan antaa kaikki se, mikä perheen kahdelle omalle lapselle, soittotunnit, klassinen musiikki, kuvataiteiden kiehtova maailma ja perheen yhteiset illalliset, vaan kun ne eivät Marian kohdalla nappaa, eikä ihme.

Maria on otettu pelastettavaksi ei hänen itsensä takia vaan siksi, että hyvinvoiva perhe voisi hurskastellen näyttää maailmalle, miten tavattoman hyvä se onkaan. Tietysti Maria ymmärtää asemansa, jos ei mistään muusta, niin siitä, miten hän vahingossa kuulee, kun perheen isä kutsuu häntä hupaisasti kavereilleen sijoitusnartuksi perheeseen tulleen resque-koiran tapaan.

Niinpä kun Maria ei lopulta onnistu missään, kun hänen ainutta ystäväänsä ei hyväksytä ja kun häntä ei kuunnella, hän päättää opintonsa keskeytettyään ja erilaisia ammatteja kokeiltuaan alkaa kostaa. Siinä touhussa saavat korvilleen niin sijoitusperheen vanhemmat kuin kolme ilmiselvästi Hotakaisen erityisesti inhoamaa lajinsa edustajaa: vakuutusyhtiön lääkäri Purjehtija, surkeissa sivuosissa katkeroitunut Näyttelijä ja ravintola-arvioita lehtiin kirjoittava Syöjä.

Heille kostaakseen Maria nappaa kolmikon ja vaatii näitä pyytämään maailmalta anteeksi tekemiään virheitä.

                                                                            ***

Tottahan Maria tekee rikoksia, sen hän tietää itsekin, mutta tälläkin kertaa Hotakainen kääntää lukijansa antisankarinsa puolelle. 

Ainakin minun on todella helppo ymmärtää, miksi vakuutusyhtiön lääkärin tapa hylätä sairaiden eläkehakemukset hakijaa näkemättä on väärin. Ja kun Syöjä hurskastelee ravintola-arvioissaan, mikseivät Suomen köyhät ymmärrä välimerellisen ruokavalion siunauksellisuutta, oliiviöljyt ja villiyrtit alkavat oksettaa. 

Kun Purjehtija ja Syöjä saavat ansionsa mukaan sen takia, mitä he tekevät yhteiselle kansalle, Näyttelijälle Maria kostaa kaikkein henkilökohtaisimman loukkauksen.

                                                                           ***

Koska kyse on kuitenkin rikosromaanista, Hotakainen kuvaa myös sitä työtä, mitä poliisi tekee löytääkseen Marian ja tämän uhrit, mutta senkin Hotakainen tekee toisin: kun poliisi, joka esittäytyy Marialle nimellä Taktinen, tutkii nuoren naisen taustoja, hän ei tyydy etsimään vain rikollista, vaan ennen kaikkea kaltoinkohdellun lapsen ja tämän tarinan.

Tällaiseen omasta mielestään hyväntahtoiseen ja suvaitsevaiseen kulttuuripersoonaan Hotakaisen teksti uppoaa kuin hehkuvan kuuma makkaratikku ihmisen korvalehteen: mitä kaikkea filantropiani takana on? Miten rehellistä se on? Miten lähellä se on Ahmed Ahne -sarjakuvien Harun al-Pullahin itsetyytyväistä "minä olen hyvä" -elämänasennetta?

Ai niin. Vielä yksi seikka, joka yhdistää Juoksuhaudantietä, Ihmisen osaa ja Opetuslasta. Kahdesta ensimmäisestä on jo tehty elokuva. Opetuslapsen Hotakainen on kirjoittanut melkeinpä suoraan elokuvattavaksi. Eikö? Miettikääpä vähän tarkemmin romaanin lopun tulimerta. Upeat loppukuvat siitä ainakin saisi.

Kari Hotakainen: Opetuslapsi. Siltala 2022. 271 s.