Tanssi yli Kirsikkapuiston
Mikään ei varmasti ole vaikeampaa, kuin tulkita teatterin lavalla uudestaan satoja tai tuhansia kertoja näytelty teksti. Vaikkapa Kajaanin kaupunginteatterissa juuri ensi-iltansa saaneeseen Anton Tsehovin Kirsikkapuistoon on jokainen teatterin ystävä varmasti joskus törmännyt. Omat Tsehov-muistoni yltävät lapsuuteeni ja Televisioteatterin jähmeisiin tulkintoihin, jotka jostakin syystä minun mielessäni henkilöityvät näyttelijä Iris-Lilja Lassilaan.
Voi olla, että muistoni on syntynyt jälkikäteen, sillä niin ihmisen mieli toimii, ja juuri sen vuoksi lukaisin näytelmän kesällä uudestaan, mutta ennakkokäsitykseni oli ja on edelleen olemassa.
Klassikon tekijöiden on tämän vuoksi mietittävä tarkkaan kahta tärkeintä asiaa: ensinnäkin sitä, miksi virittää kyseinen näytelmä jälleen kerran ja toiseksi sitä, miten toteuttaa se näyttämölle niin, että se tarjoaa katsojille varmasti jotakin aivan uutta.
Hyvän esimerkin uudelleen toteuttamisesta tarjoavat vaikkapa Kristian Smedsin tulkinnat Tsehovin Kolmesta sisaresta täällä Kajaanissa tai Väinö Linnan Tuntemattomasta sotilaasta Kansallisteatterissa. Kolmeen sisareen Smeds kirjoitti itse pätkiä ja harrasti pitkiä livevideoprojisointeja. Kansallisessa hän raahautti lavalle käytöstä poistettuja pyykkikoneita esittämään puna-armeijan sotilaita.
Ohjaaja Helka-Maria Kinnusen oli helppo perustella ensimmäinen kysymys miksi. Siksi, että klassikko on aina klassikko ja siksi, että kainuulainen teatteriyleisö on erityisen ihastunut juuri venäläisiin klassikoihin.
Kysymys miten on jo astetta vaikeampi. Sen Kinnunen on ratkaissut lähtemällä purkamaan nyyttiä ja myyttiä ennen kaikkea liikkeen kautta. Samalla hän tekee Kirsikkapuiston tragediasta ja traagisista ihmisistä paikoin jopa groteskia komediaa aina näyttelijöiden yliampuvista meikeistä lähtien.
***
Kinnusen jäähyväisohjaus Kajaanissa ei todellakaan ole epookkia, eikä siinä seisoskella, mennä ja tulla ja haahuilla ja lausuta ah niin tuttuja repliikkejä tutun raukeasti. Kinnusen Kirsikkapuistossa juostaan, tanssitaan, biletetään, pidetään naamiaisia ja lopuksi puretaan kokonainen huvila.
Keskeinen rooli tässä kaikessa on näytelmän koreografian luoneella ja lavallakin nähtävällä Sari Palmgrenilla. Hän saa koko kymmenhenkisen näyttelijäkunnan sellaiseen pyörteeseen, että ihme on, etteivät näyttelijät törmäile toisiinsa Seminaarin pienenpienellä näyttämöllä, mutta Kajaanissahan on opittu tekemään pienellä suurta.
Kinnunen puolestaan on halunnut hävittää vuonna 1904 ensiesitetyn näytelmän syntyajan. Totta. Moskovasta puhutaan ja Harkovaan matkustetaan, mikä on tässä ajassa tietysti hurja suunnitelma, mutta Riitta Raunio pitää puvuillaan huolen siitä, ettei mitään epookkia eletä, ja kun kerran mukana on oikea ikuinen ylioppilaskin (Tom Salminen), hän saa tietysti lopulta eteensä, ei siis päällensä - ja tämä vasta onkin Rauniolta nerokas keksintö - opiskelijahaalarin!
Korostamalla Kirsikkapuiston ajattomuutta Kinnunen kertoo meille, miksi juuri tämä teksti on klassikko ja aina niin ajankohtainen. Aivan niin kuin edesmennyt europarlametaarikko Matti Wuori vertasi elämäntapaamme maailman tuhon katselemiseen Titanicin kansituoleilta, Kinnunen tanssittaa porukkansa yli Kirsikkapuiston kohti yhden maailman ja elämäntavan loppua. Venäjän loiset kerjäsivät aikoinaan vallankumousta, ja sen he myös saivat. Meidän kannaltamme on tietysti hirveää, että tuon ajan loiskeissa mekin vielä nyt räpistelemme.
***
Kun Kajaanin Kirsikkapuisto päästää irti perinteistä ja epookista, se sallii näyttelijöille aivan uudenlaisia mahdollisuuksia tulkita ikiaikaisia hahmoja.
Etenkin upean roolin tekevä Satu Turunen saa Ljubov Andrejevna Ranevskajasta, Kirsikkapuiston hillittömästä omistajasta ja rahan ja rakkauksien järjettömästä tuhlarista esiin aivan uusia kerroksia, eikä biljardista elämänsä tärkeimmät kokemukset ammentava Ranevskajan veli (Mika Silvennoinen) jää kakkoseksi.
Satu Turunen elämänsä roolissa Ljubov Andrejevna Ranevskajana Kajaanin kaupunginteatterin Kirsikkapuistossa. Kuva: Ia Samoil.
Siinä sivussa sisarukset näyttävät kaikille itseään alempina pitäville, miksi maailma on järjestäytynyt juuri tällaiseksi, miksi valtaapitävät eivät kanna huolta heikommistaan ja miksi oikea ihmisrakkaus vääntyy irvokkaaksi ja tuhlailevaksi irvikuvakseen.
Kuin korostaakseen Ranevskajan tyttären Anjan (Inkeri Raittila) ja ottotyttären Varjan (Heidi Syrjäkari) eroa Riitta Raunio pukee Anjan heleän valkoisiin ja likasankkoa kantavan Varjan kokomustiin. Ja niin vain Varja on näytelmän henkilöistä se, joka tuntee kantavansa vastuuta purkuvalmiista tilasta ja tekemisistään, mutta se taakka estää häntä lähestymästä näytelmän toista vastuun kantajaa, joskin taustastaan katkeraa kauppias Lopahinia (Jukka Peltola), vaikka molemmat tarvitsisivat oikeasti toisiaan.
***
Tsehov kuvaa Kirsikkapuistossa Venäjää, joka ei maaorjuuden vuonna 1861 tapahtuneen lakkauttamisen jälkeenkään päässyt samalle kehityksen tielle kuin muu Eurooppa. Kun Tsehov kirjoitti Kirsikkapuistoa, Venäjä ja Japani olivat ajautumassa sotaan, joka päättyi vuonna 1905 kaikkien yllätykseksi Japanin voittoon.
Japanin voitolla oli kauaskantoiset seuraukset. Venäjä ajautui vallankumoukseen, jonka seurauksena tsaari joutui taipumaan ja sallimaan duuman perustamisen.
Nyt elämme vuotta 2022 ja Venäjä on taas sodassa, nyt hyökättyään Ukrainaan, ja huonosti menee jälleen. Jos historialla olisi taipumus toistaa itseään, näkisimme piakkoin Venäjän nykyisen rosvohallituksen häviön. Se tosin edellyttäisi sitä, etteivät nykyvenäläiset välttelisi vastuutaan ja tekisi niin kuin Kirsikkapuiston Ranevskaja teki, kun lähti tilansa pakkohuutokauppaa pakoon Pariisiin, vaan jäisivät Venäjälle ja panisivat oikein kunnolla hanttiin.
Kirsikkapuisto
Ensi-ilta Kajaanin kaupunginteatterin Seminaarin näyttämöllä 24.9.2022.
Kirjoittaja: Anton Tsehov, suomentaja: Teemo Koskinen.
Ohjaaja: Helka-Maria Kinnunen.
Koreografi: Sari Palmgren.
Näyttämöllä: Satu Turunen, Inkeri Raittila, Heidi Syrjäkari, Mika Silvennoinen, Jukka Peltola, Tom Salminen, Anna Kankila, Sari Palmgren, Jose Viitala, Salla Loper, Veikko Leinonen, Antti Hovilainen, Juho Lukinmaa.
Lavastus: Jukka Laukkanen, pukusuunnittelu: Riitta Raunio, valot: Juho Lukinmaa, kampaukset ja maskit: Riikka Hakamäki, tarpeisto: Ralina Matikainen, videotrailerit: Topi Lindh, tuotantojärjestäjä: Osmo Heikkinen, näyttämömestari: Harri Leinonen, valo- ja ääniteknikot: Anniina Miettinen ja Kimmo Raunio, lavastuksen toteutus: Eero Juutinen, Marko Heikura, Ville Valve, Osmo Heikkinen, Jukka Laukkanen ja Harri Leinonen, puvustuksen toteutus: Pirkko Paananen, Ulla Heikkinen ja Sanna Peltola, valokuvaus: Ia Samoil ja Minna Hyvönen.
Kommentit
Lähetä kommentti