Olli Jalonen on kirjoittanut parhaan romaaninsa

Olli Jalosen tuorein romaani Stalker-vuodet on huima matka Suomen lähimenneisyyteen. Kuva: Pekka Nieminen / Otava 

Kun kirjoitan otsikossa, kuinka Olli Jalonen on kirjoittanut parhaan romaaninsa, tiedän väittäväni paljon, onhan kyse sentään miehestä, joka on jo vaikkapa voittanut kaksi kirjallisuuden Finlandia-palkintoa.

Yritän perustella väitteeni, sillä aikoinaan luulin, ettei esimerkiksi Taivaanpalloa hienompaa romaania voi kukaan koskaan kirjoittaa. Tähän aikaan ja Suomen lähihistoriaan uppoava Stalker-vuodet on monella ja aivan eri tavalla riipaiseva teos kuin menneestä ajasta ja tieteen kehityksestä kertova Taivaanpallo.

Yksi asia Jalosen kolmea viimeksi ilmestynyttä romaania kuitenkin yhdistää, päähenkilön syvälle uppoava itsetutkiskelu. Itse asiassa Stalker-vuosien minäkertoja kuulostaa paljolti Taivaanpallon ja Merenpeiton Angukselta, vaikka aika on eri ja kertoja toisenikäinen. Se taas johtuu Jalosen aivan omanlaatuisesta kertojanäänestä, sananvalinnoista ja lauseiden rakenteista.

                                                                          ***

Stalker-vuosien kannen on suunnitellut Anna Lehtonen.

Stalker-vuodet kertoo pojasta, nuorukaisesta ja miehestä ja hänen kasvustaan merkilliseen Suomeen. 

Pojan elämän alkuvuodet Hämeenlinnassa ja sen kouluissa ovat kuin kenen tahansa hämeenlinnalaisen pojan elämästä, mutta kun vuonna 1954 syntynyt nuorukainen pääsee tuhansien samanikäisten kanssa kiinni korkeakouluopintoihin, kaikki muuttuu. Hänet pestataan salaiseksi tutkimusapulaiseksi tai oikeastaan tietojen hankkijaksi vielä salaisempaan kohorttitutkimukseen, jonka epäettisyyttä pimeää rahaa palkkioksi saava kertoja ei osaa edes epäillä.

Siitä alkavat kertojan Stalker-vuodet. Hänen tehtäväkseen tulee seurata seitsemää entistä luokkakaveriaan, sillä tutkimuksen tarkoituksena on selvittää vuonna 1954 syntyneiden suomalaisten elämästä ja asenteista kaikki. Entisiä luokkakavereita pitää tietysti lähestyä niin, etteivät nämä saa selville, miksi mies on yhtäkkiä niin kiinnostunut kaikesta heihin liittyvästä.

Samaa työtä tekee samaan aikaan epälukuinen määrä muita urkkijoita. Heitä ohjataan aluksi silkkisin hansikkain, kunnes hanskan peitosta paljastuu teräksinen nyrkki.

Eikä tässä vielä kaikki. Kertoja joutuu venyttämään omaatuntoaan toisellakin tavalla, kun pestautuu Indonesian suurlähetystöön kirjoittamaan suomalaislehtiin valheellisia artikkeleita maan julmasta sortopolitiikasta ja lähettelemään vastineita lehtiin, jotka uskaltavat kertoa vaikkapa maan keskitysleireistä tai kansanmurhasta.

Mies tietää, ettei toimi oikein, mutta yrittää perustella itselleen tekonsa. Luokkakavereista kerätyt tiedot ovat hänen mielestään lähinnä merkityksettömiä. Indonesian puolesta kirjoittamiinsa vastineisiin hän  on upottavinaan piiloviestejä, jotka kyllä valistuneet lukijat ymmärtävät.

Niin että me ainakin ymmärrämme. Suomihan se siinä, rähmällään. Samaan aikaan, kun jotkut pelasivat ovelaa peliä naapureiden kanssa, melkoinen osa kansasta otti julkipuheen ihan tosissaan.

                                                                            ***

Stalker-vuodet on omalla tavallaan tavattoman surullinen tarina. Lukija uppoaa kertojaminän mukana syvemmälle ja syvemmälle tämän valheisiin ja itsepetokseen. Miettikääpä vaikka tätä: urkkija tietää yhtä ja toista urkittavistaan niin, että pelkää jossakin vaiheessa lipsauttavansa heille jotakin, joka paljastaa urkinnan. Jakomieliseksihän siinä tulee.

Yhtään helpommaksi kertojan tilannetta ei tee sekään, että Suomi on luisumassa lamaan, eikä pätkätöillä elämään joutuvalla miehellä ole oikein vaihtoehtoja, kun rahaa on jostakin saatava, kun asuakin pitää ja syödä.

Ja niinhän siinä käy, että niin Jalonen kuin lukijakin on loppujen lopuksi tarinan päähenkilön puolella. Eivät epämääräisiä yritysryppäitä perustavat luokkakaverit tai pankkien uraohjukset ole yhtään sen parempia, ihmisiä vain, virheineen ja erheineen, unelmineen ja pettymyksineen.

Sitä paitsi niin kuin Taivaanpallon Angus, myös Stalker-vuosien minäkertoja on loppujen lopuksi tavattoman kiinnostunut siitä, miksi hän suostuu tekemään kaikkea sitä, mitä tekee. Mikä tekee ihmisestä stalkerin? Mikä saa hänet tottelemaan järjettömiä vaativia työnantajiaan? Miksi hän ei pysty tunnustamaan kavereilleen? Ja lopuksi: mikä ihminen oikein on? Onko hän ihminen lainkaan, jos hänellä ei ole ympärillään lajitovereita? Niinpä. Yksinkään ei ole hyvä olla.

Tällä kertaa kirjan viimeinen virke on yksi sen tärkeimmistä, tyhjentävä yhteenveto ajasta ja ihmisistä.

Olli Jalonen: Stalker-vuodet. Otava 2022. 509.