Nobelisti pohtii aikaa ja sen kulumista
Aika on veikeä veijari.
Joskus se kuluu liian nopeasti ja joskus se matelee kuin bussi liikenneruuhkassa. Monesti sitä tuntuu olevan liian vähän, joskin ajan kanssa voi myös pitkästyä.
Merkillisintä kaikessa on, että vaikka me mittaamme aikaa äärimmäisen tarkoilla atomikelloilla ja vaikka me näemme joka päivä tai ainakin vuosi ajan aiheuttamia muutoksia itsessämme, fyysikot ovat alkaneet epäillä, ettei aikaa oikeastaan olekaan.
Tämän vuoden kirjallisuuden Nobel-palkinnon saaneelle ranskalaiselle Annie Ernauxille aika ehdottomasti on, ja vieläpä sellaisessa muodossa, että sitä voi pohtia ja siitä voi kirjoittaa. Viime vuonna suomeksikin ilmestynyt Vuodet (Gummerus, 2021) on tästä ehdoton todiste. Siinä Ernaux käy läpi elämänsä pikkutyttövaiheesta opiskeluvuosien kautta perheen perustamiseen, opettajan uraansa, avioeroon ja vanhenemiseen.
Aikaa vastaan vanheneva Ernaux taistelee pitämällä itseään huomattavasti nuorempia rakastajia.
***
Vuodet on hyvin ranskalainen kirja, ei siksi, että vaikka se on varsin elegantisti kirjoitettu, vaan siksi, että se käsittelee asioita, joita Ranskassa ja ranskalaisessa maailmassa on tapahtunut Ernaux'n elinvuosien aikana. Teksti vilisee ihmisten ja televisio-ohjelmien nimiä, joista suomalainen ei ole koskaan kuullutkaan.
Ranskalainen lukija saattaisi ihmetellä suomalaista teosta, jossa muisteltaisiin Arja-tätiä tai Ti-ti-nallea tai Pikkukakkosta tai Veli Puolikuuta tai Kari Suomalaista, mutta lukukokemusta viittaukset ranskalaiseen kulttuuriin eivät oikeastaan häiritse, niin paljon yhteismitallista meidän ja heidän kulttuureissa on.
Ja kun Ernaux pääsee yli lapsuusvuosistaan ja alkaa kertoa, mitä tapahtui 1960-luvun loppupuoliskolla, ainakin minun ikäiseni suomalainen pysyy verraten helposti kärryillä.
**
Ernaux linkittää mainiosti omaa yksityistä historiaansa Ranskan poliittiseen ja kulttuurihistoriaan. Hän kuvailee valokuvia, joista hän itse näkee ajan kulun, ja vieläpä niin, että lukija olisi ehdottomasti halunnut nähdä nuo kuvat! Mieleen tulee hakematta toinen yksityistä ja yleistä toisiinsa sitova mainio kirjoittaja W.G. Sebald, jonka teoksista vähän tuhruisia valokuvia kyllä ilokseen löytää.
Ernaux vertaa omaa elämäänsä kyläkauppiasäitinsä ja omien poikiensa tyttökavereitten ja vaimojen elämään. Vertaamalla hän pystyy välittämään lukijalleen ehdottoman käsityksen ajasta ja sen virtaamisesta. Jo pienenä tyttönä hän oli tärkeä osa perheen sunnuntailounaita, mutta vain nauttijana, kun ikääntyneenä hän on se, joka järjestää lounaat. Syöminen ja kokoontuminen pysyvät samoina, mutta puheenaiheet ja vaikkapa yhteisesti pelatut pelit muuttuva ajan myötä.
Yksi tärkeä juonne Ernaux'n muistelmissa on naisten vapautuminen ainaisesta raskaaksi tulemisen pelosta ja luvasta nauttia seksistä. Ei hän seksillä mitenkään mässäile, mutta ajan kuluessa siitä tulee jotenkin yksinkertaisempaa ja itsestäänselvempää kuin vaikkapa hänen äidilleen.
Siinä sivussa poliittisesti aktiivi Ernaux käy läpi elämänsä tärkeimpiä ja hurmaavimpia poliittisia kampanjoita, mutta kokee myös raskaita pettymyksiä. Valtaapitävät ukot ovat kuitenkin vain valtaapitäviä ukkoja, eikä mikään Ranskan arjessa tunnu muuttuvan.
***
Ehkäpä terävin Ernaux'n ajatus ajasta liittyy siihen, miten varttuva ja vanheneva ihminen alkaa sitä ajatella. Jossakin vaikeessa nuoruuden näky tulevaisuudesta muuttuu kuin huomaamatta aikuisen ja vanhenevan ihmisen näkyyn menneestä.
Siellä ne ovat, tärkeät asiat, tapahtumat ja ihmiset. Edessäpäin ei loppujen lopuksi ole paljon mitään. Ja tämän ajatuksen ja havainnon kanssa meidän ihmisten on vain pärjättävä.
Annie Ernaux: Vuodet. Gummerus, 2021. 215
Kommentit
Lähetä kommentti