Antony Beevor kuvaa mielettömän julman Venäjän sisällissodan
Antony Beevor on sotahistorioitsija, jonka jokaisen suomennetun teoksen olen lukenut. Onpa hyllyssäni yksi miehen suomentamatonkin kirja.
Luen sotahistoriaa varsin harkiten, mutta Beevoriin olen tykästynyt. Hän osaa nimittäin yhtä aikaa piirtää kunkin kuvaamansa konfliktin suuren kuvan ja ryydittää tarinaansa pienillä tapahtumia ja oloja valaisevilla yksityiskohdilla, joita joskus joutuu lukemaan kieltämättä väsyksiin asti.
Uusin miehen kirja kertoo Venäjän vallankumouksesta ja sitä seuranneesta sisällissodasta. Neljän vuoden jakso 1917-1921 on ehkäpä verisin koskaan käydyistä sisällissodista, vaikka jokainen niistä, aivan kuten Beevor itse kirjoittaa, on verisempi kuin ne ns. tavanomaiset valtioiden väliset järjettömyydet.
Venäjän vallankumous ja sisällissota (WSOY, 2022) on siitä merkittävä sotahistoria, että Beevor tulee kuin huomaamattaan kertoneeksi, miten nuo neljä vuotta vaikuttavat vielä meidänkin aikanamme esimerkiksi Venäjän hyökättyä raukkamaisesti Ukrainaan.
Samalla Beevor tulee todistaneeksi oikeaksi sen Karl Marxin suuhun pannun tokaisun, jonka mukaan historia toistaa itseään ensin tragediana ja sitten farssina. Mitenkö? No vaikkapa siten, että kun Venäjä oli häviämässä ensimmäisen maailmansodan, tsaari Nikolai II julisti maahansa osittaisen liikekannallepanon.
Tragediana tämä toistui, näin minä ajattelen, Josif Stalinin mobilisoitua koko neuvostokansan uhraamaan miljoonia ihmisiä ihmiselämää kunnioittamattomaan sotaan, jossa vaikkapa Stalingradista taisteltiin niin, että viisi miestä komennettiin hyökkäämään natsien asemiin niin, että vain ensimmäisenä menevällä oli kivääri, mutta kaikilla viisi patruunaa. Kun kiväärimies kuoli, seuraava otti aseen ja jatkoi matkaa. Selän takana oman armeijan konekiväärimiehet pitivät huolen siitä, ettei kukaan tullut takaisin elossa.
Kolmatta, farssivaihetta, seuraamme nyt Vladimir Putinin järjettömässä hyökkäyssodassa Ukrainaan. Hänkin turvautuu osittaiseen liikekannallepanoon, eikä hänkään sääli yhtään rintamalle pakottamiaan ja huonosti varusteltuja sotilaita.
***
Venäjän sisällissota oli varsinainen sekasotku ja kaaos. Omat armeijansa ja joukkonsa oli paitsi punaisilla ja valkoisilla, myös tsekeillä, puolalaisilla, ukrainalaisilla, kiinalaisilla ja japanilaisilla. Kasakoita taisteli kaikkien puolella ja kaikkia vastaan, ja neuvonantajina joukossa pyöri niin englantilaisia, ranskalaisia ja amerikkalaisia.
Kaikilla näillä joukkioilla oli siis monta vihollista, mutta oikeastaan vain kaksi uhria: tavalliset venäläiset ja etenkin juutalaiset, joita teurastivat kaikki.
Seuraava vertaus voi kuulostaa julmalta, mutta kerronpa kuitenkin, miten juutalaisten kohtalo toi mieleeni kulttuurihistorioitsijoiden ylös kirjaamat menneiden hienojen pitojen ruokalistat, joissa aina lihojen, kalojen ja hedelmien välissä syötiin jauhoruokia. Beevorin kuvaamassa sodassa välipalana olivat pogromit, joilla raaistuneet joukot huvittivat itseään mielin määrin ja hävittivät kokonaisia juutalaiskyliä viimeiseen vauvaan asti.
Beevor ei sinänsä mässäile joukkomurhilla, kidutuksilla, lyhtypylväisiin hirttämisillä tai raiskauksilla, mutta hän tulee kuvanneeksi niitä sivulauseissa niin monesti, että väite historian verisimmästä sisällissodasta pitää varmasti paikkansa. Tuo totuus on niin kaukana vaikkapa Nikolai Ostrovskin Kuinka teräs karastui -romaanin ja siihen perustuvan tv-sarjan antamasta kuvasta kuin olla voi. Punaiset olivat vähintäänkin yhtä säälimättömiä kuin muutkin.
***
Suomi oli tärkeä osa Venäjän vallankumousta ja sisällissotaa. Vaikka me olimme saaneet oman verilöylymme loppuun jo huhtikuussa 1918, meilläkin oli porukoita, jotka pohtivat mahdollisuuksia osallistua epäyhtenäisen joukon yhteiseen sotaretkeen neuvosto-Venäjää vastaan. Yksi heistä oli tsaarin armeijan upseeri ja Suomen sisällissodan valkoinen sankari ja Suomessa vähän syrjään työnnetty Carl Gustav Emil Mannerheim, joka etsi vuonna 1920 yhteyksiä Puolan diktaattoriin Josef Pilsudskiin, josko Suomi ja Puola olisivat lyöneet voimansa yhteen ja hyökänneet kohti Petrogradia.
Suomi siis vilahtelee Beevorin kirjassa muutamassa kohdassa. Tarkemmin hän selittää Baltian maiden tapahtumia tai Ukrainan kohtaloa, kun sen alueella taisteli useita joukkoja ja Nestor Mahnon anarkistien musta armeija kaiken päälle.
Nyky-Venäjän hurmeisen suur-Venäjän myytin pohjatkin löytyvät sadan vuoden takaa. Maan laita-alueet pääsivät kuin pääsivätkin itsenäistymään tsaarin vallan ikeestä, mutta eivät bolshevikitkaan suinkaan ajatelleet, että ikuisiksi ajoiksi. Toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliitto onnistui laajentamaan ainakin vaikutusvaltansa rajat jopa tsaarin Venäjän rajoja laajemmalle. Niistä sen tuntuu olevan kovin vaikea luopua.
Ukrainaa Beevorin lukijan käy aidosti sääliksi.
Venäjän sisällissodan aikana se jäi taistelujen jalkoihin. 1930-luvun alussa Neuvostoliitto tappoi miljoonia ukrainalaisia nälkään holodomorin, suuren tahallisen nälänhädän aikaan. Vajaan vuosikymmenen päästä sinne hyökkäsi natsi-Saksa ja heti perään Neuvostoliitto. Juuri, kun maa alkoi 2010-luvulla päästä jaloilleen ja irti järkyttävästä korruptiostaan, Venäjä valtasi ensin Krimin, sitten Ukrainan itäiset osat ja täydellisti rikoksensa hyökkäämällä helmikuussa 2022 kohti Kiovaa.
Ukrainalaiset ovat saaneet elää normaalia elämää kovin vähän aikaa, mutta lienevätkö venäläisten asiat olleet koskaan sen paremmin?
Antony Beevor: Venäjän vallankumous ja sisällissota. Suomentannut: Markku Päkkilä. WSOY, 2022. 620 s.
Kommentit
Lähetä kommentti