Historioitsija avaa mainiosti työprosessiaan
Viime vuosina olemme saaneet lukea lukuisia FT Mirkka Lappalaisen mainioita historiateoksia. Lappalaisen uusin teos on 1600-luvun loppupuolella tapahtunutta kartanonomistaja Nils Rosenschmidtin murhaa käsittelevä Smittenin murha - katoamistapaus 1600-luvulta.
Kirjan takakannessa kirjaa mainostetaan kovin muodikkaasti entisyyteen sijoittuvaksi true crime -tarinaksi, joka se toki onkin, mutta sen lisäksi se on paljon muutakin. Minuun teki erityisen vaikutuksen se, miten hienosti Lappalainen purkaa omaa historiankirjoittajan työtään samalla, kun kerii auki vanhaa veritekoa.
Smitteniksi kutsuttu köyhtynyt ja kaikkien kanssa riidellyt aatelinen katosi lokakuussa 1673. Kartanon puutarhamestari väitti, että Smitten oli ottanut hevosensa ja koiransa ja karauttanut jonnekin Liivinmaalle paikkaan, jota kukaan ei sen tarkemmin tiennyt.
Puutarhamestari kertoi katoamisesta kyselleille, kuinka hän sai isännältään silloin tällöin kirjeitä, muttei koskaan näyttänyt niitä kenellekään. Mies pysyi tiukasti kertomuksessaan, vaikka syyskuun alussa 1680 tehty löytö vei siltä pohjan: Smitten, tai ainakin häneksi luullun miehen ruumis löytyi tilan kaivosta hätäisesti suurilla kivillä peitettynä.
Juttu eteni oikeuteen, jossa puutarhamestaria ja kahta muuta miestä syytettiin Smittenin murhaamisesta, mutta lopulta ketään ei tuomittu, sillä suoria todisteita asiasta ei ollut. Sitä paitsi tuon ajan oikeudenkäytössä tuomioon olisi tarvittu joko syytetyn tunnustus tai kahden silminnäkijän kertomus. Puutarhamestari vaikeni ja hommaan oletetusti liittyneet kaksi muuta miestä hävisivät historian melskeisiin.
***
Lappalainen sanoo törmänneensä Smittenin tapaukseen edellistä noitavainoista kertovaa kirjaa kirjoittaessaan. Tarina on kerrottu myös Jully Ramsayn myöhemmin sanomalehtiin kirjoittamassa jutussa, jossa kirjoittaja lähti jäljittämään Sköldvikin kartanosta kertovia kummitustarinoita. Aivan, Sköldvikin kartanosta. Paikalla ei ole enää kartanoa, vaan Nesteen öljynjalostamo.
Gradukin aiheesta on tehty, mutta lopullista totuutta tapauksesta ei ole koskaan saatu selville, eikä sitä saa Lappalainenkaan, vaikka katsoo aihetodisteiden perusteella asian selvitetyksi.
Kirjassa Lappalainen vierailee erinäisissä arkistoissa ja purkaa tarinaa lähteistään, jotka johtavat toisiin lähteisiin ja varsin usein umpiperään, sillä mm. tulipalot ovat hävittäneet vanhoja asiakirjoja liiankin kanssa. Smitteniä ja hänen murhaansa on kuitenkin käsitelty useaan otteeseen mm. käräjillä, joille mies hakeutui riitelemään milloin mistäkin.
Kirkkokin sotkeutui asiaan, sillä Smitten ei ollut kaikkein innokkain kirkossa kävijä, eikä siitä tuohon aikaan, 1600-luvulla, selvinnyt vain selityksillä. Sitä paitsi Smitten eli epäsiveellistä elämää. Smittenillä oli tiluksillaan avovaimo, jonka kanssa hänellä oli jopa kaksi kastamatonta lastakin. Puolison ja lasten kohtalona on hävitä historian hämärään.
***
Smittenin murha kertoo mukaansa tempaavasti, millaista historiankirjoittajan työ on, arkistojen penkomista, lähteiden tutkimista ja johtolankojen seuraamista. Joskus lähteet ohjaavat eteenpäin, joskus ne osoittautuvat umpiperiksi.
Lappalainen uskaltaa kertoa senkin, mitä hän itse kuvittelee tai miten hän ajattelee lähteiden antaman kuvan täydentyvän. Missään vaiheessa hän ei kuitenkaan väitä spekulointejaan faktoiksi, vaan kertoo reilusti, miten tarina hänen mielestään kulkisi, jos se tai se kirje tai oikeudenkäyntipöytäkirja olisi säilynyt.
Lappalainen kertoo myös, miten hän on käsitellyt Smittenin tapausta opetuksessaan ja mitä hänen opiskelijansa ovat siitä ajatelleet. Niinpä. Sellaistahan elävä historiankirjoitus on, lähteiden ja ihmisten kanssa keskustelemista. Sen Lappalainen taitaa mainiosti.
Mirkka Lappalainen: Smittenin murha. Katoamistapaus 1600-luvulta. Siltala 2022. 251 s.
Kommentit
Lähetä kommentti